30 March 2016

Väsynyt koira, onnellinen omistaja



Ihanaa kun sataa vettä! Alkoikin katupöly jo ahdistaa ja muutenkin täällä on paikat kuivunut lumesta niin nopsaa, että pieni ropina kuulosti kotoisalta ja raikasti ihanasti ilmaa. Siispä suuntasin töiden jälkeen koirien kanssa tuohon läheiselle kentälle. Mukavan hiljaistakin oli ulkona, ei kovin paljon lenkkeilijöitä tai mitään, kun vettä tihkutti. Ensimmäisenä kentälle pääsi Vilkku ja aloittelimme frisbeellä.

Takaakierroista aivan hukassa. Pyörähti kyllä sivulla tai edessä, mutta ei meinannut millään malttaa takaa. Onnistuneet olivat sitten onnistuneita ja lähti hienosti hakeutumaan eteenpäin.

Jalan yli hyppääminen on kyllä sellaista koheltamista, että siitä ei taida meidän bravuuri tulla. Täysiä päin, yli kolin kolin vaan, että ei hyvää päivää... Hiljasessa vauhdissa ookoo ja keskittyy, oikeista vauhdeista sitten päin.

Jalkojen pujottelu, noh, kaks syöksyä välistä ja jos kiekko ei lennä niin tarjoaa makaamista. Erityisesti pujottelussa Vilkku jää maanisesti kyttäämään ja silmällä ohjaamaan liikkeitäni. Tässä vihelsin pelin aina poikki ja lähdin pois. Sitten annoin yllättäen käskyn, otin ne kaksi onnistunutta pujottelua ja heitin. Saatiin sitten kolmekin onnistunutta, maltti lienee valttia.

Odottaminen on parantunut, koppeja harjoittelin jättämällä Vilkun maate, antamalla luvan ja viskomalla kiekkoja suuhun. Hienosti sai pysäyteltyä kaikki.

Jalkojen välistä juoksu sekä edestä että takaa toimii ja siihen koira tulee ihan täysiä ja aina yhtä keskittyneesti.

Pystyheitot (kun en muutakaan keksinyt ja heiton nimeä en tiedä) alkavat myös sujua. Eteenpäin nakatut saa kiinni ja takaa ottaa kun keskittyy, mutta toistaiseksi "pudotan" kiekon suoraan suuhun.

Kokonaisuudessaan frisbeetreenit menivät hyvin parin viikon tauon jälkeen. Vauhtia riitti ja Vilkku ei häiriintynyt ympäristössä liikuskelevista koirista tai muustakaan. Touhun aikana jokin kiekoista oli raapaissut Vilkun huuleen pienen haavan. Yksi uusista kiekoista olikin oudon rosoiseksi mennyt, kun kiekkoja aloin tutkimaan. Sinänsä outoa, kun se on vähiten käytetty. Täytynee hioa nämä kiekot ja tilata muutama uusi, jawzeista olen hurjasti tykännyt.

Tuikku tuli vauhtileikkien jälkeen rallyttelemaan kanssani. Rennonletkeästi käyskenteli kentälle mutta johan leimahti kun otin narupallon esiin. On kyllä Tuikun riepottelu ihan toista maata, kuin pienen paimenen, hurtta meinaa viedä meikäläistä ku litran mittaa. Ja lohmii lelua niin perskuleesti, että meinaa aina jäähä näpit väliin. No mutta hyvä että on innostunut ja tosissaan leikkii! Saa vireen oikeasti kohdilleen ja koiran palkattua.

Perusasentoja hiukan muisteltiin ja otettiin pallohäiriöllä. Ei moittimista.

360 vasemmalle on se haaste, 180 asti kääntyy kivasti ja sitten Tuikulla meinaa mennä homma sekaisin. Nyt sujui tosi kivasti ja "kääntyy" on iskostunut selkeäksi vihjeeksi, takapuoli ikään kuin herää kesken kaiken.

360 oikealle, tässä ei ongelmaa, hyvin kääntyy.

Ei montaa asiaa hinkattu ja loppuun reviteltiin kunnolla lelulla. Hieno piski mokomasta tullut. Huhtikuulle olisi muutama startti silmäilty, saapa nähdä uskallanko tuon ilmoittaa.

Vilkun kanssa otin vielä loppuun tokosta paria hommaa. 

Seuruu olisi ehdottomasti pitänyt jättää kokonaan pois. Ei sitä voi treenata ilman peilejä tai valvovaa silmää. Pari pätkää otettiin lelupalkalla ja no joo, kivalla kontaktilla menee sen kolme askelta. Onhan toki pitkä tauko ulkotreeneistä.

Perusasentoon tykitin palkkaa koko ajan ja keskittyminen on ihan sikana parempaa kuin syksyllä!

Noutokapulan pitoja otettiin myös. Ihanan rauhallisesti tarttui ja tarttumisesta palkkasi. Kaksi onnistunutta pitoa saatiin niin, että Vilkku lepuutti leukaa kädelläni. Eikä yhtään mälvännyt! ♥



Kaksikko on kaikkine oikkuineen monipuolisen mukava laumanalku. Pääsee puuhaamaan monia lajeja, tekemään erilaisia retkiä ja vaelluksia, kun on kaksi eri tyyppistä koiraa. Välillä kaksi samantyyppistä olisivat helpompi vaihtoehto, Tuikku ja Vilkku kun tulevat kyllä keskenään toimeen, mutta eivät aina ymmärrä "kämppiksen kavereita". 

Lenkkeily Vilkun kanssa on alkanut sujua mukavammin ja se tarjoilee kontaktia tosi hienosti. Haastavien koirien ohittelut nyt on mitä on, mutta en jaksa siitä ottaa stressiä; lamaantunut koira on kipeä. On ihan normaalia tavalla tai toisella reagoida viiden sentin päässä huutavaan koiraan. Satumme asumaan alueella, jossa tien toiselle puolen vaihtaminnen on monin paikoin aivan mahdotonta, mitään puskaa tmv. ei yksinkertaisesti ole, mihin hypätä koirien kanssa sivuun ja kävelytie kahden ison koiran kanssa käy ohituksissa melko ahtaaksi. Ei ole koiralle reilua, että eleettömästi pitää ohittaa millin päästä. Kumpikaan koirani ei ole siihen tottunut normaaleilla remmilenkeillä, enkä aio niiltä aivan sellaista vaatiakaan. Riittää että tapahtumissa seistessä sietävät muut hihnaressut, mutta lenkillä haluan minäkin mennä rauhassa.

Loppujen lopuksi me remmilenkkeillään ihan luvattoman vähän; se ei ole minun tapani liikuttaa koiria ja pakolliset pahat tarpeet voi toimittaa takapihalle, kun sellainen kerran on. Ja mitä yhdessä lenkkeilyynkin tulee, niin laiskana löntystäjänä Tuikku ei ole Vilkun paras lenkkikaveri. Eikä Tuikkua oikein voi "kävelyttää", kun se jumiutuu. Tuikku taakkailee ja ravailee pyörän vieressä. Pyörä pitäisikin tällä viikolla kaivaa varastosta. Pururatakin on sulanut ja sinne pääsee jo lenkkeilemään, paljon rennompaa, kuin tuo kävelytietouhu. Eiköhän purtsille viikon päästä pääse jo pyörälläkin...

Odotettu postipakettinikin tuli ja sieltä saapui Tuikulle kuonokoppa. Laiska omistaja, aggressiivinen koira ja mitä vielä? Ei sentäs, olen miettinyt kuonokoppaa jo aiemmin, ensimmäisistä myrkytystapauksista lukiessani. On meillä joskus joku halpa romukoppis ollutkin, mutta eipä se oikeasti ollut edes sopiva. Nyt kaverin vinkkauksesta Kepeä Taival sai meidän roposet ja sieltä tilattiin koppa. Ja onpahan muuten sopivakin. Toistaiseksi vain Tuikulla on kuonokoppa, vaikka Vilkkuhan se niitä sieniä napostelee, heh. No joo, on halpa vakuutus omalle ja muidenkin koirille. Tuikku kun tykkää leikkiessään välillä vähän lohmia muita ja onpa se toisinaan herkkä provosoitumaankin. Ja ahneena koirana se haluaa syödä aina ja kaiken. Oikeastaan ajattelin jo, että jospa niille harvoille remmilenkeille laittaisi kopan. Ei tarvitse kytätä ojanpieltä, ei jänskätä sitä "mitä jos koira jossain kohtaa pääsee irti" ja ehkä ne vastaantulijatkaan ei sitten päästä sitä koiraa luokse koska "se on ihan kiltti". No joo, näillä mennään. Tuikku suhtautui koppaan tosi levollisesti kun sitä soviteltiin, kerran yritti ottaa pois, mutta kiellosta lopetti. Ja sitten se käyskenteli pihamaalla koppa päässä. Ihana kun edes toinen koirista on lehmänhermoilla varustettu ♥