Ei oo enää, niin kuin ennen

Mietin kaksi kertaa, kirjoitanko mitään. Päätin kuitenkin kirjoittaa, kirjoitanhan aina, vaikeistakin asioista. Kirjoittaminen on helppoa, itku ei haittaa, sillä kukaan ei näe eikä kuule. Saan rauhassa ajatella ja kelata tapahtumia, kuten itse haluan. Minua myös helpottaa purkautua isoista asioista, tämä on sellainen. Mennään vaikka suoraan asiaan ja palataan sitten hiukan taustoihin ja niihin kullattuihin muistoihin.

Maisa lopetettiin tänään. Soitin työpäivän aikana sille illalle ajan ja sainkin sen jo klo 18.15. Vasta siinä kohtaa tämä alkoi tuntua todelliselta, töistä kotiin ajaessa tuli ensimmäisiä kyyneliä, mutta yritin pysyä urheana. Päätös oli koko perheen yhteinen ja sitä oltiin mietitty, pohdittu ja pähkäilty, vaikka minä sen ajan sitten varasinkin ja olin lupautunut koiran viemään.

Saavuimme klinikalle hiukan ajoissa, joten ehdin käyttää Maisaa vielä pienellä lenkillä. Koira oli reippaana liikenteessä, teki tarpeensa ja änkesi jalkoihini. Sisälle mennessä Maisaa epäilytti pieni koiranpentu, siirtyi muristen jalkojeni taakse, vaikka on normaalisti mennyt haistelemaan muita koiria, vaikkakin varovasti. Kerroin nopeasti aikamme tiskillä ja meidän ohjattiin huoneeseen. Mieheni jäi odottamaan aulaan. Eläinlääkäriä odotellessa sainkin nieleskellä itkua oikein urakalla ja koira ihmetteli touhua jaloissani.

Eläinlääkärin tullessa Maisa valpastui ja alkoi välittömästi pakoilla tätä. Minä yritin sopertaa jotain asiaa itkuni takaa. Laitettiin kuonokoppa ja nostettiin koira pöydälle, se olikin yhtä rimpuilua ja rähjäämistä. Pöydällä Maisa oli taas ihan kohtalaisen rauhallinen ja se rauhoitettiin. Täysin levollisesti pieni pörrö, meidän tirppamme, nojasi minuun, meni maaten pöydälle ja antoi aineen vaikuttaa. Odoteltiin ja odoteltiin, kunnes eläinlääkäri tuli laittamaan viimeisen piikin. Pienen, hyvin sisukkaan koiran sydän sammui ja silmät lasittuivat. Pokkani petti ja purskahdin itkuun, samalla niin haikea mieli, toisaalta, niin helpottunut olo.

En ole blogissa mitenkään huomattavasti avautunut Maisasta, pitkälti vain kuvia ja tekstiä meidän touhuiluista. Maisa tuli meille pienenä, aivan liian pienenä ja sen saimme selville vasta, kun koira jo oli meillä. Tullessaan meille Maisa oli 3-4vk vanha, mutta me suhtauduimme siihen, kuin normaaliin 8viikkoiseen pentuun. Tyhmäkin tajuaa, että noin nuorena vieroitetusta, ei kasva normaali koira. No, ensimmäiset neljä vuotta koiran kanssa "vain menivät". Se näykki ja murisi milloin mistäkin, mutta ajatusmalli oli lähinnä se, että se on arka ja se kuuluu sen luonteeseen.

Muutama vuosi sitten kiinnostuin ongelmakoirista, tutkin kirjallisuutta niistä ja tunnistin heti, että perheessämme on pahemman luokan ongelmakoira. Aloitin ongelmien purkamisen normaaleista rutiinitoimenpiteistä, kuten harjaamisesta ja kynsienleikkuusta. Harjauksessa homma saatiinkin sujumaan, aiemmin Maisa näykki harjaa ja käsiä, nykyisin antoi harjata "vain" murinan säestyksellä. Sen sijaan kynnet olivat ikuinen ongelma, ei mitään asiaa hommiin ilman kuonokoppaa.

Toinen iso ongelma olivat muut koirat. Eihän Maisan niistä tarvinnutkaan tykätä, mutta kohtuuton pelkääminen oli rasittavaa. Ida ja Bamsu olivat erittäin suuri apu ja ilman Maisaa en olisi tutustunut Idaan. Maisa muutaman kuukauden totuttelun jälkeen nautti Bamsun seurasta, rauhallinen koira, joka ei turhia häslännyt. Bamsu hyväksyi Maisan sellaisena, kuin Maisa oli, psyykkeeltään vajavaisena.

Sain melko hyvin kuriin myös Maisan ihmisarkuuden. Koira joka juoksi aiemmin sohvan alle murisemaan, uskalsi tulla katsomaan ihmisiä ja poistui sitten. Opettelimme myös naksutinkoulutusta, erilaisia temppuja, kokeilimme joitakin harrastuksia. Maisan kanssa startattiin kerran jopa möllitokossa. Startti oli täysi fiasko, koira pelkäsi lippunauhoja, koiria, ihmisiä ja läähätti ja puuskutti apaattisena. Se sai minut miettimään, jo muutama vuosi sitten, onko tässä mitään järkeä.

Maisan ongelmat ovat olleet hyvin kausittaisia. Joskus menee pitkäänkin hyvin, eikä koira sekoa mistään. Joskus pelkkä tuuli laittaa siltä pasmat aivan sekaisin. Loppuviimeksi tilanteemme kuitenkin paheni, nyt muutaman kuukauden sisään. Maisasta tuli omalla tapaa eleetön, vielä eleettömämpi, kuin ennen. Sen puremia ei voinut enää ennakoida. Meillä on aina ollut erityisjärjestelyt arjessa Maisan kanssa, se ei ole muiden koirien kanssa kotona juurikaan tekemisissä ja sen arjesta pyritään tekemään helppoa.

Enää se ei tuntunut riittävän. Koira muuttui hyvin levottomasti ja stressaantuneeksi. Näykkiminen ja rähinä muuttuivat aivan kunnon puremiseksi. Ärsykkeeksi riitti se, että eteisessä siirteli meidän kenkiä tai olohuoneessa otti kaukosäädintä. Ne olivat toki yksittäisiä kertoja, mutta esimerkkejä kuitenkin. Jos Maisan eristi toiseen huoneeseen, se haukkui ja oli levoton. Toisinaan kun sen päästi huoneesta, se tuli muiden seuraan pörräämään ja kyttäilemään. Änkesi hyvällä lykyllä syliin tai muuta ja flippasi sitten. Talvella se sekosi aivan täysin, kun otimme Tuikkua sisälle lämmittelemään. Vaikka Tuikku olikin pääasiassa minun huoneessani ja liikkui ulko-ovelle kytkettynä, oli Maisan aina rynnättävä rähjäämään. Nyt myöhemmin sama rähjääminen ja puremisyritykset ovat kohdistuneet Popiin, vaikka Popi ei ole Maisasta pätkääkään kiinnostunut.

Pääsiäisenä Maisa pääsi sitten puremaan siskoni kaveria ja siihen perään toisen siskoni miestä. Koska koira oli jo pitkään ollut pahemmin tasapainoton ja haastava, kuin ennen, oli pakko koko perheen kesken keskustella koiran jatkosta. Kysymystulva täytti mielen, olin miettinyt lopetusta ajat sitten, pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna, mutta nyt homma tuntuikin hankalalta. Lopetanko koiran turhaan? Pitäisikö vielä odottaa? Pitäisikö yrittää vielä jotain ja stressata koiraa lisää? Olisiko se pitänyt lopettaa aiemmin?

Tällä hetkellä oloni on kuitenkin helpottunut. Tiedän, että teimme oikein ja Maisan osalta parhaamme. Se oli erikoisin, kaikkein kummallisin koira, mihin olen ikinä törmännyt, mutta se opetti paljon. Vaikka se olikin äidin koira, kiinnyin siihen vahvasti. Kiitos Maisa, kaikista metkuista ja kommelluksista ♥