11 tammikuuta 2017

Minä kouluttajana



Mietin muutamaan otteeseen, tahdonko jakaa vuosia vanhoja videoita. Kuitenkin, ehkä joku toinen voi oppia näistä. Ehkä näiden ansiosta joku toinen ajattelee enemmän kuin minä. Ja ehkä sen jonkun toisen ei tarvitse rämpiä siellä samassa suossa. Postaus on pitkä ja videopainotteinen, suosittelen varaamaan aikaa. Aplodit sille, joka jaksaa koluta tämän stoorin läpi.

Sain Tuikun vuonna 2011, olin tuolloin 15-vuotias. Tuikusta piti tulla ensimmäinen harrastuskoirani, tokokoira, koska en oikeastaan agilityn ja tokon lisäksi muita harrastuksia tiennyt. Vetoa teimme talvisin, mutta siihen ei minultakaan kovin paljon taitoja vaadittu. Koin olevani koirankouluttajan vähintäänkin keskiverto ja ahmin tietoa yrittäen mahdollisimman nopeasti toteuttaa itseäni myös käytännössä.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo ensimmäinen video. Yritin leipoa koirasta tokokoiraa, ollen itse aivan pihalla kaikesta (olisi ollut hyvä tunnistaa omat ja koiran rajat). Olin juuri tutustunut ihan uusiin juttuihin. Siinä iässä kaikki viettiteoriat, mutupohjan opit ja muu sälä osui ja upponi samantien ja jippii, koiraa kouluttamaan. Käytin pakotteita about kaikessa, jos puhutaan siitä että koira osaa tai joskus oppisi seuraamisen, hihnaa ei pitäisi tarvita missään vaiheessa. Jos koira mokaa, niin mietitään miksi? Se on lähtökohtaisesti ohjaajan vika. Ei koiran. Koira ei osaa, jos se mokaa tai tekee väärin. Jos koira osaisi, se ei haluaisi tehdä virhettä. Montakohan kertaa mahdoin Tuikkua huomauttaa hiukankin laiskemmasta menosta tai kontaktin tippumisista..? Ja miksi kävelen kuin rautakanki? Muistan kun kuvasimme tuon videon. Tuikun palkka tuosta setistä, se sai pari kuivanappulaa. Ihan oikeesti. Mitä on mahtanut 17-vuotiaan päässä liikkua?




Kyseenalaistin "vaatimisen" ja "auktoriteetin" sen jälkeen, kun Tuikku antoi oman palautteensa. Vaadin siltä jotain hienoja kiemuroita jynssäämällä samaa mutkaa uusiksi ja uusiksi. Lopulta koira kaatoi minut rähähdyksen säestämänä maahan. Miten kauan menee tajuta, että toinen ei ymmärrä, eikä osaa? Kukaan ei koskaan avannut minulle, mitä vaatiminen tarkoittaa. Kukaan ei kertonut, että kriteeriä tulisi laskea, jotta koira voisi onnistua. Ainoa, mitä sain tuolloin vastaukseksi, olivat vaatiminen ja oman osaamisen esittely koiralle. Se oli ihan yhtä tyhjän kanssa.

Totesin, että toko ei ole meidän lajimme. Pääsin kertaalleen kokeenemman harrastajan jutulle. Kerroin, ettei Tuikku osaa perusasentoa. Näytin pariin otteeseen, miten se sujuu. Käsiapu, käskyjä triplat ja silti koira oli viittä vaille hammas reidessäni ja kiihtynyt. Sain tuolloin ensimmäiset konkreettiset ohjeet. Palkkaa suorasta perusasennosta, jätä käsiapu pois. Ja se näytettiin minulle kädestä pitäen. Kuvasin samantien kotitreenistämme videon ja siinä on jo jotain. En tosi ymmärrä, miksi tein uutta asiaa viisi minuuttia yhtä soittoa? Tai, miksi ihmeessä olen palkannut ja korjannut ja palkannut miltei jokaisen perusasennon? Koiran fiilistä jaksan ihailla ♥

Aloin saada kiinni siitä ideasta, että homman tulisi olla mukavaa molemmille. Niinpä, ei hullumpi ajatus. Niinpä me tosi kovasti yritimme. Se tuotti jopa tulosta. Treenaaminen oli mielekkäämpää. Mutta palkkausongelmia oli edelleen. Tuikku äänteli ja puri, enkä minä ymmärtänyt. Ongelmat johtuivat lähinnä siitä, että palkkasin liian vähän, väärään aikaan ja kiihdytin koiraa liikaa. Aloimme harjoitella lelupalkkausta ja nameista luopumista. Virheistä ei tullutkaan enää varsinaista sanktiota, vaan koira menetti mahdollisuutensa palkkioon. Häiriökäyttäytyminen loppui nopeasti, nopeammin, kuin olin ajatellut. Konkreettisin apu oli kaveri, joka jaksoi inttää ja vääntää kanssani. Vannotin kuitenkin edelleen, että minulla on käsissäni niin haastava koira, että sitä ei naksuttelemalla koulutella. Sitä pitäisi myös kieltää, voimakkaasti.




Hankin Vilkun ollessani 19-vuotias. Jonkin verran oli tullut treeneissä siis ravattua ja enemmän hankittua teoriatietoakin pohjalle. Olin innoissani hankkinut naksuttimen ja lainannut naksutinkirjan. Nyt minulla olisi koira, josta tekisin täydellisen alusta asti. Välineillä ei tee mitään, kun niitä ei osaa käyttää. Niin se vain on. Aivan sama miten klikkaili, en koskaan saanut kaivettua Vilkusta sitä aitoa aktiivisuutta esiin. Se ei ehtinyt oppia pivottia kunnolla. Se ei oppinut seuraamaan. Palkkailin väärään aikaan, väärästä suunnasta. En ymmärtänyt vahvistetiheyden merkitystä, en ymmärtänyt, mistä kannattaa palkata. En ymmärtänyt, mitä kriteerin laskeminen konkreettisesti tarkoittaa.

Sattui sitten nättinä kesäpäivänä niin, että saimme kentälle treeniseuraa. Lähdin treenaamaan kovin ylpeänä, mutta niin sitä vain havahtui, että suossa ollaan, taas. Olin viskannut naksutinhommat mäkeen, sieltä ja syvältä sellainen hifistely. Ei MINUN koirani ja piste. Enkä minä. Vaan treenikavereiden koirat tekivätkin töitä ihan superisti. Siten, kuten minä halusin koirani tekevän. En vain silloin voinut myöntää sitä. Koska se kaikki oli saatu aikaan koiria kehumalla, kannustamalla, naksuttimella ja kaikella muulla "lällyilyllä". Treenifiilis olikin siltä erää siinä, enkä olisi heidän nähden tahtonut tehdä mitään. Salaa minua jäi kiinnostamaan, mikä se kikkakolmonen on, miten koiran saa noin toimimaan.

Noh, tekevälle sattuu ja osuinkin samoille lenkeille ja treeneihin näiden kavereiden kanssa. Olin niellyt pettymykseni ja Vilkun suhteen todennut että fine, en osaa, please help me. Tuikun suhteen en luovuttanut. Itse pilattu, itse korjattava. Ja voi että kun olivat vanhat tapani tiukassa. Vänkäämiseni ei johtanut mihinkään. Tiia ja Janika kysyivät liian vaikeita. En osannut perustella toimintatapojani. En osannut kertoa miksi toimin mitenkin. En osannut pohjata tietoani mihinkään muuhun, kuin mutuun ja kokemukseen.

Vasta vuosi sitten talvella havahduin oikeasti, miten pihalla ylipäänsä olen koiran koulutuksesta. Luulin olevani avoin, mutta olinkin enemmän "minä itse" asenteella liikenteessä. Ryhdyin avoimemmaksi (kuulostaa hauskalta). Halusin oppia. Minua kiinnosti, mitä koirieni päässä liikkuu. Miksi meidän arki tai treeni eivät toimi, kuten haluaisin? Miksi en saa toivomiani tuloksia? Tai, miten pääsisin niihin?

Minut opastettiin kädestä pitäen käyttämään naksutinta. Kerrottiin, miten koira opetetaan luopumaan ja kuinka sitä voisi hyödyntää kaikessa. Minä en uskonut. Sitä ei voisi hyödyntää kaikessa. Ei varmasti voisi, koska en itse onnistunut. Kyse tosin oli enemmän siitä, että minä en vain ymmärtänyt, miten sitä voisi hyödyntää yhtään missään.



Intoni kouluttamiseen kasvoi ja opin koko ajan lisää. Otin tietoa paljon avoimemmin vastaan ja uskalsin kysyä enemmän. Ymmärsin mitä konkreettisesti tarkoittaa vaatiminen ja asian loppuun vieminen. Ymmärsin, mitä tarkoitetaan koiran kannustamisella. Opettelin itsekin leikkimään koirieni kanssa, se oli vaikeaa. Sitä piti ihan oikeasti opetella. Opettelin käyttämään naksutinta ja hankin sen käytöstä lisäinformaatiota. Yritin jättää omia käsiapujani pois ja ymmärtää kouluttamisen kokonaisuuden. Ensimmäinen, mitä huomasin, oli oma mielentilani. Kouluttaminen oli kivaa. En turhautunut. Opin näkemään pieniäkin yrittämisiä ja onnistumisia ja osasin iloita niistä.

Oivalsin jutun juonen viime kesän alussa. Palkkaaminen alkoi sujua kummankin koiran kanssa. Arki oli oikeasti helppoa ja huoletonta. Ei se minusta aiemminkaan vaikeata ollut. Eron vain huomasi vasta sitten, kun arki oli helpompaa, kuin ennen. Koirat muuttuivat tasapainoisimmiksi. Ne olivat aktiivisempia minua kohtaan. Ne touhusivat kanssani mielellään. Oikeasti mielellään. En tiedä, pitikö Tuikun ja Vilkun opettaa minut vain oppimaan vai mikä se juju oli. Mutta juuri, kun pääsin vauhtiin, kumpikin koira poistui elämästäni.



Ehdin kuukauden päivät kartuttaa tietotaitoani ja tehdä itselleni selkeän suunnitelman, ennen Savun astelemista taloon. Ehdollistin Savun samantien naksuttimen käyttöön ja aloin harjoitella aktiivisuutta. Opetin palkkasignaalit, eli vihjesanat lelu- ja namipalkkaan. Perehdyin enemmän sosiaalisen palkan käyttöön. Ymmärsin, että palkan suunnalla on merkitystä paljonkin. Sain konkreettista selvitystä vahvistetiheydestä. Vahvistetiheys meinaa sitä, miten tiuhaan koiraa palkataan. Ja koska koulutuksessa tulisi pyrkiä onnistumisiin, koiraa tulee palkata niin usein, ettei se voi epäonnistua. Koiran epäonnistuminen on merkki omasta virheestä. Näin ollen olen jättänyt virhesignaalit pois. Savu ei edes tunne moisia.

Kokeilin palkkasuunnan vaikutuksia koiran käytökseen. Namien viskominen sai aikaan liikettä. Pastillin asettaminen kitalakeen passivoi koiraa. Leikkiminen kiihdytti ja namien syöttäminen rauhoitti. Pohdin, miten alas kriteereitä voi laskea ja mitä se tarkoittaakaan. Käytin paljon aikaa ihan miettimiseen ja asioiden paperille kirjaamiseen.

Aloin tehdä Savun kanssa nopeasti tehokkuusharjoituksia. Se on melko paikallaan jöpöttävää tyyppiä. Paitsi, että se on mahdollista kouluttaa. Savulla oli 30 sekuntia aikaa koskettaa kosketuskeppiä mahdollisimman monta kertaa. Olin aivan äimänä, miten nopeasti pentu tajusi idean ja pyrki koskettamaan keppiä. Ensimmäisessä setissä kaksi kosketus, toisessa viisi, seuraavassa kymmenen.



Olimme Savun kanssa hyvässä vauhdissa, kun Louna muutti meille. Loistava tilaisuus minulle! Lounalla ei ollut samanlaista koulutuspohjaa, kuten Savulla. Lounaa oli koulutettu melko perinteisesti, joten se tekee edelleen niitä harjoituksia, joita Savu teki minulle tullessaan. Epäilyksistäni huolimatta Louna oppi aktiiviseksi hyvin nopeasti. Sen olemus tasaantui, se oppi tarjoamaan asioita. Se oppi luopumaan häiriöitä ja se yleisti käytöksen itse hyvin nopeasti ympäristön eri ärsykkeisiin. Louna on ollut hyvää harjoitusta myös itselleni, sillä houkutus ohjata koiraa olisi kova. Sen kanssa tulee harjoiteltua arkiasioita myös Savua enemmän.

Mitä tässä viidessä vuodessa on sitten tapahtunut? Kuonopannat, -kopat, liinat, ruma äänensävy, kiellot ym. vaihtuivat naksuttimeen, kehuihin, kosketuskeppiin ja hauskapitoon yhdessä. Pääsin viimein lapuista silmilläni eroon. Kouluttaminen on kivaa, ihan huippua. Se on päivieni kohokohta, mielenkiintoista, loputon työsarka, niin palkitsevaa. Ajatukseni siltä osin että "mä käsken, sä teet", ovat muuttuneet. Olen koirieni kanssa tiimi, en laumanjohtaja, pomo tmv. Suunnittelen treenit tarkemmin ja teen lyhyitä settejä usein. Treeni loppuu heti, jos koira ei ole treenifiiliksellä. Treeni loppuu aina onnistumiseeen. Jos koiraa ei nappaa, niin sitten ei treenata, kiukuttelu koulutuksessa aiheuttaa vain ongelmia jatkoon. Me harjoittelemme joka päivä jotain. Minä opin, pennut oppivat, ihan huippu diili. Olen löytänyt kouluttajia, jotka pohjaavat oppinsa tieteeseen ja perustelevat asiansa. He pystyvät vastaamaan kysymyksiin, muutenkin, kuin ympäripyöreästi. Nykyään asiat, joista puhuin joskus itse, ärsyttävät minua. Jos eläimiä voi kultakaloista torakoihin kouluttaa positiivisesti vahvistamalla, miksi ihmeessä sinun koiraasi se ei muka toimi? Miksi kentillä viljellään virhesignaaleja vain siksi, että itse ei ole osannut opettaa? Joskus mietin, miksi ihmeessä en havahtunut aiemmin? Miksi oma oppimiseni kesti näin kauan?

Miten sinä koulutat? Haastan muutkin pohtimaan omaa kouluttamistaan ja kirjoittamaan siitä.

27 kommenttia:

  1. Pitkän tien olet kieltämättä kulkenut, mutta positiivista on se, että ne laput on revitty nyt silmiltä.:) On paljon ihmisiä jotka tekee aina samat virheet jokaisen koiransa kanssa, koska ei ole valmis muuttamaan ajatuksiaan ja toimintojaan koulutuksessa. Itsellä kävi vähän tuuri, kun kävin juuri ennen Elsan tuloa Wirenin luennolla ja siellä sai tosi hyvät ajatukset positiivisesta koulutuksesta. Koitin niitä oppeja räpeltää kotona suht ok menestyksellä, mutta paras oli se, kun menin erääseen koirakouluun tokotunneille ja siellä käytettiin pelkästään operanttia ehdollistamista. Sieltä sitten sain konkreettisesti oppia miten nää asiat hoidetaan.:) Sillä tiellä ollaan edelleen enkä keksi syytä miksi pitäisi jotain muuttaa. Ensimmäisen koiran kanssa (Kille) en kauhean paljoa mitään lajiharrastanut ja kun arkikäytöskin tuntui toimivan itsestään hyvin niin silloin en juurikaan miettinyt kouluttamisasioita. Voisikin joskus kirjoitella vähän saman tyyppisen pohdinnan omasta koulutustaustasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi kun olisin itsekin paaaljon aiemmin päässyt oikeasti osaavien kouluttajien luennoille. Tai edes vähän sinne päin :D

      Poista
  2. Hei, tuli mieleen kun meillä opetellaan juuri perusasentoa ja kyseessä pieni koira, paino n.5kg niin tuntuu että opettaminen on paljon hankalempaa kuin esim.vanhempieni koiralle joka saksanpaimenkoirasekoitus,joka oppi asennon lähes heti. Osaatko antaa jotain hyvii vinkkejä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kovin vaikea kertoa mikä mättää, kun ei ole nähnyt. Mä opetin Savun ensin menemään pivottia, eli pyörimään vatia ympäri. Näin takapään käyttö kehittyy ja koira oppii pyörähtämään sivulle itse

      Olemme nyt harjoitelleet tarjoamisen kautta eriksesn sivulletuloja ja sivulla olemista. On hyvä erotella nekin kahdeksi eri asiaksi. Pientä koiraa voi olla hankalampi palkatakin, kiinnitä siis huomiota palkan suuntaan. Savukin pienenä väisti jalkojani, silloin vain malttia

      Voisin tehdä aiheesta tekstin, kunhan saan omille koirilleni valmiiksi.

      Poista
  3. Fiktiivinen hatunnosto sille, miten kärsivällinen ja kestävä sä oot. Moni ois jo todennu aika päiviä sitten et eihän tästä vittu tuu mitään ja vaihtanu pitsin nypläykseen!

    VastaaPoista
  4. Mukava postaus! Oot tullut hurjaa kyytiä eteenpäin kouluttajana. Sun kehitystä on ollut palkitsevaa seurata ♡

    VastaaPoista
  5. Hyvä postaus, pisti kyllä miettimään omia toimintatapoja :)

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoinen postaus kertakaikkiaan! Voisitko joskus kirjoittaa tuosta naksutinkoulutuksesta ja sen aloittamisesta oman postauksen? :) Tulipa taas motivaatiota kouluttaa omaakin koiraa.

    VastaaPoista
  7. Niin hyvä postaus, kera niin havainnollistavien videoiden. Savusta (ja Lounastakin) tulee niin huippukoira tota menoo! :)

    VastaaPoista
  8. Nään itteni niin hyvin tässä!! xD Noo, vaikka ei Kipen kanssa tällä hetkellä mitään aktiivisesti harrastetakaan niin ihan arkiasioissa on huomannu että se positiivisuus vaan toimii ja naksutinki on iha jees (tosi jees) jnejne. Jossai vaiheessa jos taas aletaan treenata jotain kun aikaa ja rahaa ja muuta riittää niin ehottomasti lähetään näitten uudempien menetelmien kautta. Hyvää settiä, jatka samaan malliin nii myö tullaa perässä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mää tiesin että kun tarpeeks kauan vääntää niin sinäki ymmärrät. Koska ei oo pitkä aika, kun olin ihan niiku sinä :D Pitäis taas päästä treenaan yhdessä :)

      Poista
  9. Ensimmäiset koirat joutuvat pakon edesäkin olemaan koekaniineja koulutuksen saralla, mutta ei kukaan ole kouluttajana koskaan valmis. Eri koirat voivat vaatia eri metodeja, vaikka periaate onkin aina sama. Itse pyrin pitämään mielen avoimena, mutta ihan pelkkään positiiviseen vahvistamiseen en usko, vaan koen koirieni oppineen myös niistä virheistä - silloin kun niitä on tietoisesti haettu jollain haastavalla treenillä. Tahalteenhan koira ei virhettä tee, mutta toisaalta tietynlainen pakote voi jossain tilanteessa tulla tarpeeseen, esim. terävän koiran kanssa äkillisen reaktion keskeyttämiseksi. Senkin on mielestäni päätyttää positiiviseen palkitsemiseen, eli tilannetta ei saa jättää siihen, että annetaan pakote ja kielletään, mutta ei kerrota sitä oikeaa toimintaa ja vahvisteta sitä.

    Mustavalkoisuus on pop, siihen itse pyrin, oli menetelmä mikä tahansa. Teoriassahan kaikki on helppoa, käytännössä sitten tuppaa ne omat hienot jututkin joskus unohtumaan ja joskus ollaan sormi suussa miettimässä että mitäs nyt. Mutta sepä se tän harrastuksen hienous onkin, jos tää olis yhtä helppoo käytännössä kuin teoriassa, ei kellään olis mitään ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Eri koirat voivat vaatia eri metodeja, vaikka periaate onkin aina sama."

      Tästä olen eri mieltä, vaikkakaan siitä ei ole kovin kauan, kun itsekin näin ajattelin. Oli koira ominaisuuksiltaan millainen vain, se oppii positiivisin vahvistein toimimaan halutulla tavalla, kuten vaikkapa ne torakat ja kultakalat. Kouluttaessa koirakin on vain yksi laji, eivätkä yksilöt poikkea toisistaan niin suuresti, että oppimisprosessi jotenkin muuttuisi. Toki operantissa joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan aika paljon ja kaikki koirat eivät välttämättä tarjoa automaattisesti samoja temppuja.

      Akuuttiin tilanteeseen tai häiriökäyttäytymiseen puuttuminen ei ole koulutusta, ainakaan yleensä. Jos nyt ajatellaan että syntyy vaikka rähinää, koirat erotetaan ja mietitään syytä, miksi niin kävi. Ei suinkaan niin että nakkien ja naksujen kanssa odoteltaisiin, josko Musti irrottaisi Tessun kurkusta :D

      Poista
    2. Tää riippuu mun mielestä siitä, mitä pitää kouluttamisena ja mitä opettamisena. Akuutti rähinätilanne ja sen keskeyttäminen ei ole kumpaakaan koska sellaisessa mielentilassa koira ei voi oppia (ainakaan mitään hyvää), mutta esimerkiksi treeneissä tehty järkevä pakote/korjaus ja siitä seurannut palkka (pakotetta seuraa aina palkka) on mielestäni koulutustilanne, vaikka ei positiivinen metodi olekaan.

      Jokainen koira oppii kyllä positiivisin vahvistein, siinä olet oikeassa ja sen pitäisi olla se kaiken pohja oppimiselle. Meilläkin tän nuorimmaisen kanssa on liki kaikki opeteltu naksutellen ja olenkin päässyt ihan toisenlaiseen tarjoamismoodiin tän kanssa, mitä minkään aikaisemman koiran kanssa. Mutta joissakin tilanteissa koiralta pitää myös vaatia tiettyä toimintaa, johon pakote voi olla toimivin ratkaisu ja tämä on sitten taas koirasta riippuva asia. Mielestäni virhesignaali (esimerkiksi meillä "höpöhöpö") ei ole negatiivinen, vaan ohjaava apu, joka kertoo koiralle, että siltä odotetaan nyt jotain muuta. Voimakas ja aggressiivinen kieltäminen puolestaan on jotain, joka ei treenikentälle kuulu(isi), mutta on valitettavasti yksi niistä virheistä, joita itsekin teen toisinaan.

      Aihe on hankala pukea sanoiksi, mutta se mitä kai koitan sanoa on, että opettaminen/oppiminen ei ole sama asia kuin kouluttaminen. Kouluttaminen pitää sisällään mielestäni myös tietyn toiminnan vaatimisen, kun taas opettamisella opetetaan uutta asiaa, jota ei voida vielä täysin koiralta vaatia ja sen on tapahduttava positiivisin keinoin.

      Mutta tässä ehkä tuleekin se haaste, sillä ihmiset sisällyttävät eri termeihin eri asioita. Jollekin opetus ja koulutus ovat samoja asioita, joillekin pakote ja väkivalta ovat sama asia, jollekin pehmeä metodi tarkoittaa pelkkää naksua eikä minkäänlaista fyysistä ohjausta (oli se miten lempeää tahansa) jne.

      Poista
    3. Jäänyt näemmä vastaamatta. Opettaminenhan on aika konkreettisessa osassa koulutusta. Jos joudutaan vaatimaan ja antamaan pakote toiminnon aikaansaamiseksi, on hypätty tavalla tai toisella opetusvaiheen yli. Liian aikainen vaatiminen ilman että koira on aidosti ymmärtänyt asian turhauttaa molempia ja saa aikaan takapakkia. Sen sijaan että koiraa edelleen ohjaisi tai antaisi fyysistä palautetta, voisi pohtia omaa toimintaansa. Jotta koira voisi toimia oikein tai toisin, täytyy vähintään yhtä paljon kiinni huomiota omaan toimintaansa :) Jos treenaa yksin, videointi auttaa tässä.

      Poista
    4. Hienoa, että moni on yrittänyt, mutta miksi tekeminen on jäänyt yrittämiseksi? Jos ei ole haluttu oppia uutta tai edes sisäistää asiaa (positiivinen vahvistaminen on muutakin kuin pakotteiden pois jättämistä), miten voitaisiin tehdä tuloksia missään lajissa? Passivoivaa ja aktivoivaa koulutustapaa ei voida sekoittaa, sillä koira ei voi samaan aikaan olla oma-alotteinen ja passiivinen.

      Asennemuutos on usein haastavin, kun puhutaan vanhojen tapojen muuttamisesta tai vähintäänkin kehittämisestä. Vaikka vanhoilla menetelmillä olisi saatu hyviä tuloksia, miksi uuden opettamisella ei voisi tehdä parempia? Paikallaan junnaaminen ei kehitä ketään.

      Kouluttamisen monimuotoisesta toteuttamisesta kiinnostuneiden motiivit ovat usein ihan muuta, kuin tittelirivit sitä varten, että voisi todistella osaamistaan. Uuden omaksuminenkin vie oman aikansa, ennen kuin sitä voi tehokkaasti soveltaa käytäntöön ja eri harrastuslajeihin.

      Poista
  10. Mielenkiintoista! Meillakin on labbis, mutta en ole koskaan hirveän syvällisesti pohtinut kouluttamista. Ehkä pitäisi. Varsinkin nyt, kun tuo hömeli on löytänyt jälleen jääräpäisyytensä :D

    Kiitos, kun osallistuit Kivemman blogin Viikonlopun linkkirinkiin!

    VastaaPoista
  11. Todella hyvä juttu, ja ihailtavan rehellisesti kirjoitettu :) Harva uskaltaa myöntää miten vaikeaa asennemuutos voi olla :)

    VastaaPoista

Kysy rohkeasti ja keskustele asiallisesti :)