Harrastusrintamaa

Tuikun kanssa puuhasimme eilen vepehommien parissa. Piski sai tosin ensin sovitella uusia pelastusliivejään, jotka talvella kirpparilta ostin. Luonnonvesissä kun paljon kesällä koiraani uitan ja Tuikku on ainakin omasta mielestään täydellinen matka_nuija, niin niin, minun mielenrauhakseni siis pelastusliivit. Sitä saa aina mietiskellä, jaksaako rekku uida takaisin, kun se päätti lähteä suunnistamaan jonkun niemen taakse tai uimaan järven toiselle puolen hakemaan uutta keppiä. Ja koska mahdollisesti veneilemme tänä kesänä, tätä ainakin kovasti toivon, niin onpahan liivit sitten sitäkin varten. Ja jotta kenelläkään ei jää huomaamatta, niin onhan tuo pinkki aika tyylikäs mun mustalla neidolla.

Tehtiin me sitten jotain ihan asiallistakin pelastusliiviposetusten jälkeen. Tuikku nimittäin treenailee vielä vepepatukan pitoja. Ja täytyy kyllä sanoa, että on se kehittynyt. Pidä, on nyt sitä mitä se tarkoittaa. Koira todella puree patukkaan, tuijottaa minua intensiivisesti ja odottaa lupaa irrottaa. Otettiin melko monta toistoa ja vain parissa Tuikku hieman mälväsi. Se on siis roimasti vähentynyt ja mälväämisistä en ole palkannut. Kiitos on meidän lopetussana, Tuikku antaa patukan käteeni, ei mitenkään räkäisten, vaan normaalisti laskien.

Päätin huvikseni kokeilla myös noutoa, sitä tehtiin viimeksi talvella. En ehkä ihan ole tajunnut, miten paloissa sitä voisi treenata. Toisaalta, Tuikku ottaa hyvin vastaan koko homman, joten toistaiseksi en tätä pätkikään. Otin aluksi koiran irti hihnasta ja päästin noutamaan. Ihan jees, tykkilähtö, hyvä ote, isoksi ongelmaksi muodostuu se että Tuikku ampuu satasta muualle, kuin pieru Saharaan. Jos jollakin on heittää vinkkiä noudon pätkimiseen ja patukan takaisin tuomiseen, niin kertokoot!

Tähän hätään ratkaisin ongelman itse väliaikaisesti, otin pari noutoa niin, että Tuikku on hihnassa ja se hakee patukan kahden metrin päästä. Ei mielestäni ruma nouto ollenkaan, otan ensi kerralla videolle! Reippaasti Tuikku siitäkin patukan haki ja toi sen suoraan eteeni ja luovutti käteen. Ei siis retuutusta tai maahan räkimistä, mitä esiintyi talvella vielä jatkuvasti. Kyllä me tästä! 17.5 päästäänkin jo melkein tosi toimiin, Ikaalisissa on vesipelastus esittelypäivä ja sinne me säntäämme. Samalla testataan kurssille ilmoittautuneiden koirat, että ne osaavat ja tykkäävät uida, näin ollen siis myös Tuikku. Siispä, yritän ja pyrin uittamaan koiran jo tänä viikonloppuna kertaalleen, se kun on uinut viimeksi elokuussa.

Toukokuun kuvastartti

Suurta rakkautta

Tuikku pääsi eilen tervehtimään perheen uusinta ja pienintä. Tuikku rakastui, se menee ihan pähkinöiksi pennuista. Myy oli tarpeeksi pentu sitä varten, että Tuikku meni pähkinöiksi. Ei se tiennyt, miten päin olisi, kun pieni koira oli niin hupsu ja pieni ja söpö. Myytä vähän epäilytti, mutta oikeastaan selällään makaavan Tuikun nenä oli aika mielenkiintoinen... Facebookista löytyy videota.

Puuhakas pentu

Myy on kotiutunut loistavasti, on olevinaan koko läänin omistaja. Yksinolot sujuvat mainiosti, koira oli pari ensimmäistä päivää kompostikehikosta virittämässäni häkissä. Ei aikaakaan, kun terrierinpuolikas totesi, että täältä pääseekin pois. Niinpä se yhtenä aamuna istui vastassa, kun Niko tuli tyhjään taloon. Siispä suljettiin Myy vanhempieni huoneeseen ja siellä se viihtyy. Eikä pääse pois, ei ennen, kuin keksii syödä seinät. Ja sitä se ei toivottavasti ainakaan kovin pian keksi.

Keskiviikkona olikin pikkusiskoni synttärit. Myystä oli hurjan hauskaa, kun ihmisiä virtasi ovesta sisään. Oli mummoa ja vaaria ja pikkulapsia. Monia eri varpaita pureskeltavina. Koko ajan joku silitti, ihan huisin lystiä. Mutta kas kummaa, pieni koira muuttuikin yliväsyneeksi ja sen hepulointi oli menettänyt kontrollin. Niin käy pienille lapsillekin, juuri juhlissa, esimerkiksi. Myy otti sitten vähän päikkäreitä, eikä häiriintyntt ympäristöstä ollenkaan. 

Loppuun vielä videokoostetta tältä viikolta. Myy on nyt oppinut kiipeämään ulkoportaat jo oikein sujuvasti ja on kaikinpuolin muutenkin toimelias ja reipas pieni koira.

Vadelmatassu mustikkatäplillä

Sitä saa aina vähän yllättyä ja olla pyörällä päästään. Aika paljon tapahtunut pienessä ajassa. Yhdessä äidin kanssa räätälöitiin sitten listaa tarpeisiin sopivista roduista ja jonkin ajan kuluttua löysin sopivan yhdistelmän. Soittelin kasvattajan kanssa, laiteltiin sähköpostia ja homma oli selvä ja äiti myyty. Aamulla lähdimme kohti Alavieskaa, hakemaan pikkuruista pentua vanhemmilleni. Oli ilo olla avuksi ja osallistua koiranhankintaan, jälleen kerran. Olen onnellinen vanhempieni puolesta, olihan se selvää, että he tarvitsevat oman koiran.

Tämä pentu tulee seikkailemaan blogissa taustalla, sen verran runsaasti saatte kuitenkin seurata tämänkin kasvua, että oma sivu löytyy täältä. Ja senkin vuoksi pentusesta tulee juttua tänne, että kasvattaja ja pentuesisarusten omistajat saavat seurailla kuulumisia. Kasvattajasta sen verran muutama sananen, että pennusta kyllä huomaa, että siihen on panostettu! Ihanaa vaihtelua kaikenmaailman sosiaalistamattomille arkajaloille, tällainen reipas ja hyvin avoin, tasapainoinen pentu. Ei pelottanut imuri, autoilu, autojen äänet, ihmiset, rapisevat äänet, liukkaat lattiat... Kaikki oli vaan pennulle ihan ookoo ja tosi mielellään tepasteli ympäriinsä.

Esitelläänpä sitten enemmän naperoa! Myy on seitsemän viikonikäinen narttu pentu, kolmen rodun sekoitus. Myyn isä oli puhdas jackrusselinterrieri, karkeakarvainen versio. Emä oli tiibetinspanielin ja petit branbanconin risteytys. Vaikka kotimatka olikin sitten pitkä, sujui se varsin mukavasti. Myy on hyvin reipas ja avoin, ihmisistä erittäin kiinnostunut. Niin sisällä kuin ulkona, se juoksentelee reippaasti ja tutkii ympäristöä. Vielä tänään se ei kuitenkaan saanut mennä Tuikkua moikkaamaan, vaikka mielenkiintoa sillä riitti sinnekin suuntaan. Taas on vilinää talossa ja äiti onnellinen. Ja onhan tuo aika herttainen... ♥



Kotimatkasta väsäsin vielä pienen videon ♥

Motivaatio huipussaan

Maanantaina käytiin Tuikun kanssa Lielahdessa. Saimme Millan treeniseuraksi ja voi että oli hyvä fiilis ja kivaa! Tuikku sai homeista juustoa palkaksi, hyi miten pahalle se haisi mutta kiehtoi kivasti piskiä. Parit niksit tiiviimpään perskäyttöön ja suoraa eteentuloa ilman apuja harjoteltiin myös. Koko ajan edistytään ja oon ylpee piskistä. Ensi viikon torstaina uudet treenit.

Tänään sitten lenkille lapsuudenystävän ja tämän Nappi koiran kanssa. Voi että koirat rallitti ja oli mukavaa! Saa itsekin ihan uutta virtaa ♥ Olen ollut aikaansaava, mulla on hyvä mieli ja fiilis. Elämä hymyilyy, viimein. Oon niin odottanut tällaista. Ensi keskiviikkona uudelleen Nappia ja Heiniä tapaamaan.

Paistaa se aurinko meillekin

No niin, mistähän sitä aloittaisi. Maisan poismenon jälkeen täällä on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja tämmöinen hiljaisuus on epäkotoisaa. Kuuntelin marinaa lenkkikaverin puutteesta ja totesin kyllä itsekin, että on melkoisen ärsyttävä huomata miten joku on marssinut huomaamattani ovesta sisään ja olohuoneeseen istumaan. Maisa kun osasi asiasta ilmoittaa, jos joku lähestyi. Suru on kuitenkin väistynyt, onhan poismenokin osa elämää, oikeastaan melkeinpä arkea, sillä niinhän voi käydä koska vain. Tosin, vielä edellinenkin postaus meni vähän masistellessa kommenttien maistuessa aikas puulta... Vaikka minun piti ihan neutraalisti kirjoittaa, niin yksi ainoa pitkään aikaan kirjoittamani epäedustava kommentti sieltä bongattiin - again.

No mutta nyt mennään ilolla kohti uutta ja tulevaa. Vähän autoin vanhempiani, pienen pyytelyn jälkeen. Kuka hullu haluaisi olla ilman koiraa? En minä ainakaan. Niinpä autoin heitä etsimään heille sopivan pentueen ja ensi viikolla lähdemme hakemaan heille pentua. Olen tavattoman onnellinen heidän puolestaan, niin innolla pikkuista odottavat ja ovat jo suunnitelleet, mitä tekevät sen kanssa ♥ Ovat kyllä koiransa ansainneet. Myystä tulee ensi viikonloppuna sitten tietenkin lisää asiaa ja kuvia, kun päästään sitä kunnolla näkemään ja hakemaan. Instagramissa on parisen kasvattajalta saatua kuvaa, niitä voi sieltä tsekata.

Ihanassa auringonpaisteessa pääsimme Tuikun kanssa tuossa viikolla treenaamaan. Vähän rallytokon käännöksiä, vauhdinmuunnoksia ja eteentuloa. Eteentulosta on tullut kriisi. Se on täysi kaaos. Jos koira on hengaamassa edessäni se tulee eteen suoraan. Mutta rallytokossa sen kuuluissa tulla myös seuruusta tai sivulta suoraan eteeni. Ja se tuottaa vähän päänvaivaa. Tuikku tulee herkästi vinoon tai sitten istuu oikean jalkani edessä. Hetken pähkäiltyäni otin kosketuskepin pakotteeksi. Pidin sitä oikeassa kädessä niin, että koira ei voi mennä kovin vinoon tai liian reunaan sinne suuntaan. Ja se toimi, jipii!!! Pari onnistunutta eteentuloa kepin kanssa ja siihen oli hyvä lopettaa. Ja sen motivaatio, häntä on vähintäänkin turbomoottori.

Sitten kivoja nättejä metsäkuvia sateen jälkeen. Kostea metsä, muutama hassu auringonsäde ja koira on vaan niin ♥ Siinä silmä lepää ja mieli rauhoittuu, suosittelen. Ehdittiin me ottaa nyt vihdoin ja viimein nuo FitDogin tuotteetkin käyttöön ja testiin, niistä on myös ajan kanssa tulossa asiaa, kuvaa, videota ja vaikka ja mitä.

Eiilen ajeltiin Tuikun kanssa sitten Ylöjärvelle Hannaa moikkaamaan. Kuuran kanssa ne siellä jo odottivatkin ulkona, ja jättimustani autossa vähitäänkin sekosi. Käveltiin pikkukentälle treenaamaan, Kuura sai mennä ensin. Kuuran narulelu olikin niin huippu, että Tuikukin kanssa treenattiin sitten sillä. Mulla on lelupalkkauksessa vielä rutkasti opeteltavaa. Jää mulla herkästi siihe että heitän vaan lelun menemää ja "hyvähyvä"... Koira sitten mennä viilettää ja rallittaa itsekseen lelun kans, hups. Amatöörit asialla eiku.

Hanna meitä sitten taas vähän koutsasi "ei Jenny noin", "ei näin", "kokeiles nyt" ja kyllähän se homma sitten alkoi sujua. Tuikku teki koko ajan joko tosi hyvin tai ainakin semikivasti taukoiluun nähden. Pidettiin sitten vähän taukoa, kun olin teoriaosuuden oivaltanut. Pitkäaikainen haaveeni on ollut saada itsestä kuva Tuikku sylissä. No homma nyt ei käynytkään ihan niin leppoisasti kuin piti. "Kyllä minä jaksan sen nostaa", oli kyllä totta, koira juu nousi, selkäni rutisi, minä nauraa kikatin ja hommasta ei tullut yhtikäs mitään. Tuikku menee nostellessa aivan makaroonilöysäksy ja venyy ja vanuu. se ei ainakaan auta yhtään. Olisin halunnut sen tassut olkapäilleni ja muutenkin oikein kivasti tiettyyn asentoon... Mutta tyydyimme nyt sitten siihen että ylipäänsä sain tuon yli puolet omasta painostani penkistä ylös ja kuvaamisen ajaksi pidettyä sylissä. Ja kivojahan noista tuli, on taas mukavia muistoja.

Otettiin loppuun vielä eteentuloja ja koiralla oli ihan erilainen tatsi hommaan, kuin pari päivää aiemmin. Tarjosi herkemmin suoria eteentuloja ja toisinaan tiiviimpiäkin. Tiiviydestä en ole niin nipottanut, koska rallyssa se 20cm väliä on ihan ookoo. Suorana olemisesta olen pysynyt tiukkana, en vain voi sietää vinona notkumista ja hillumista. Siitä tulee huolimaton fiilis.

Lopussa vielä muutama kuva, kun käytiin Aurin ja Osman kanssa metsäilemässä. Voi kyllä oli kivaa ja on niin kivaa kun on hyviä kavereita! ♥