Mitä tehdä, jotta käsi menisi taskuun?

Tänään oli Vilkun ensimmäiset toko treenit tavoitteellisten pentujan ryhmässä. Meidän lisäksemme ryhmässä oli villakoiran pentu, sekä shelttivauva. En ole varma kummankaan iästä, hankala arvioida pienten koirien puolelta, kun omakin on vasta nelikuinen, mutta tuplaten isompi. Treeneissä oli tosi kivaa, koko tunti oli täynnä asiaa ja aika humahti nopeasti! Saatiin hyvää palautetta ja kotiläksyjä, nyt tiedän mitä ja miten opetella asioita kotona.

Harjoiteltavia

perusasento --> tehdään paikasta ihan sikakiva

kohdetyöskentely --> kosketusalustaan koskettaminen eri tassuilla, kehonhallintaa, omistajasta pois päin meneminen

tunnari ja nouto -->  tunnistuskapulan tunnistaminen, malta pysyä tässä

Halliin mennessä Vilkkua hieman jännitti, se pälyili ympärilleen ja murahti pari kertaa. Olihan kaikuva halli hiukan jännä. Sen jälkeen pentu rentoutui ja oli koko treenien ajan toimintakykyinen, eikä edes väsähtänyt. 

Tuikun kanssa treenattiin pitkästä aikaa rallytokoa. Pari lyhyttä seuruu pätkää ja naksuttimen kanssa eteentuloja. Tuikku hiffasikin tällä kertaa eteentulot nopeasti, miksi ihmeessä olen jättänyt naksuttimen johonkin kaapin perälle? Kun koira oli innostunut ja touhukkaimmillaan, otettiin pari pitoa ja vaihdeltiin tyyliä. Otettiin seuruuta patukan kanssa, sekä luoksaria. Ja ihan bileet onnistumisista ♥ Patukasta tehdään nyt uudelleen kiva juttu ja patukan kanssa puuhaillaan kaikkea hauskaa. Otteen pitäisi olla piakkoin varma ja koiraan täytyy saada liikettä. Kyllä tämä tästä, tällä viikkoa ei vepetreeneihin päästä, mutta ehkä huolehdimme kuivatreeneistä sitten.

Meidän mussukat

Nelikuisten Vilkun ja Myyn leikkejä ♥

Älä treenaa mieli maassa - analyyttista

Katson peiliin ja mietin, miksi minulle käy näin? Missä kohtaa meni vikaan, mitä tein väärin? Olenko nyt huono koiranomistaja, enkö ole oppinut mitään ja eikö minusta ole mihinkään? Vaadinko liikaa? Onko vikaa sittenkin koirassa, vai olemmeko valinneet täysin väärät lajit? Toimimmeko aivan päin vastoin keskenämme? Emmekö sovikaan yhteen? Ovatko asiat nyt oikeasti huonosti? Mikä on vikana ja missä se vika on? Onko pakko harrastaa? Kannattaako harrastaa, jos ei etene tarpeeksi nopeasti? Mitä on "tarpeeksi nopeasti" eteneminen? 

Suututtaa, hävettää, sattuu, mitä näitä nyt on. Palkkaus- ja motivointiongelmat ovat palanneet luoksemme Tuikun kanssa. Koira mulkoilee patukkaa, ei tunnu syttyvän yhtään millekään jne. Eihän Tuikku alkujaankaan ole ollut mikään harrastuskoira. Sillä ei ole oikeastaan mitään ominaisuuksia, miksi suosittelisin tuollaista koiraa yhtään kenellekään yhtään mihinkään harrastuksiin. Se on kova, aina ollut vaikeasti motivoitava, riistaviettinen ja toisinaan sitä ei vain kiinnosta. Omaa syytäni, omaa tyhmyyttäni. Vai onko? Aloitimme varsinaisen harrastamisen koiran ollessa parivuotias, ennen sitä kaikki aikamme meni arjessa vääntämiseen, jotta se saatiin tahkottua toimivaksi.

Kuvioihin tuli rallytoko. En youtube videoiden voimalla aivan oppinut ja sisäistänyt kaikkia asioita, opetin monta juttua väärin, mutta meillä oli kivaa. Syksyllä saimme kavereiltani kultaisia neuvoja ja apua motivointiin. Opin vaatimaan koiralta ja sain Tuikkuun vauhtia, intoa ja poweria. Se teki töitä mielellään, innoissaan ja täysillä. Se nautti, meillä oli hauskempaa kuin koskaan. Keväällä aloitimme vepen ja kaikki näytti valoisalta.

Sitten tuli muutto ja olihan pentukin Tuikulle uusi juttu. Hienosti se sopeutui, tosin treeneissä kaikki onkin mennyt "vähän pieleen". Myönnettäköön, että olen itse ollut ikävissäni, väsynyt... Ja otsikon mukaan, tehnyt sen pahimman virheen muutamaan kertaan, treenannut mieli maassa. Paska fiilis pilaa hyvänkin treenin, eikä kellään ole kivaa. Uusien asioiden opettelu ei ole Tuikun kanssa nyt kertakaikkiaan sujunut ja se on oma vikani. Olen turhautunut ja koira on hämmentynyt, kun ei ole ymmärtänyt. Ei tietenkään ymmärrä.

Arjessa kaikki toimii, samoin rennossa touhuamisessa, vaikkapa juuri retkeilyssä. Pohdinkin toisinaan, vaadinko Tuikulta vähän liikaa. Sillähän ei ole palikoita tai synnynnäistä pohjaa harrasteluun, tai minkäänlaiseen miellyttämiseen. Kaikki tulos pienissäkin asioissa on kovan työn takana, mikä vaatii itseltäni melko paljon. Arjessa kaikki toimii laumavietillä, uusia asioita opetellaan täysin ruokapalkan voimin ja opituista suorituksista palkataan leluilla. Palkkaukseni on alkanut jokseenkin ontua, huomaan sen itse. Näin kätevästi jälkikäteen. Oikea-aikaisuus on parantunut, mutta läsnäolo on jossain hevonkuusessa.

Tässä podiskeltuani päätin pitää treenaamisessa taukoa. Käymme kyllä vepessä ja teen siitä kuivaharjoitteluja kotona kun haluan ja jaksan. En enää siksi, että pitää. Keskityn palkkaamiseen, useammin ja runsaammin ja vahvistan niitä palkkoja. Parannan suhdettamme, joka on tähän asti ollut moitteeton, hyvä ja syvä. Teemme yhdessä jotain kivaa ja rentoa, ilman pentua. Nautin siitä, että minulla on juuri Tuikku ♥ Koira joka ei suutu ja tekee parhaansa, asioissa joissa katsoo sen tarpeelliseksi.

Kuvittelin joskus, että voisin Tuikun kanssa harrastaa tavoitteellisesti. Tarkoitan siis kisaamista, luokissa nousua ja oikeasti "vakavampaa" harrastamista. Nyt kun olen nähnyt koirakoita, jotka oikeasti harrastavat tavoitteellisesti, en näe enää minua ja Tuikkua siellä seassa. Tuikku ei ole sellainen koira. Minun on parin vuoden "yrittämisen" jälkeen nieltävä tappioni ja myönnettävä, että tämä koira on väärä sellaiseen muottiin. Tuikku on huippukoira, aivan mahtava. Mutta kaikilla koirilla on puuttensa ja kapasiteettia rajallisesti eri asioihin.

Me ollaan päästy pitkälle. Me on tehty paljon töitä. Ja me jatkamme, mutta minä opettelen ymmärtämään koiraani paremmin. Ja tekemään sen kanssa rennommin. Nyt ensi alkuun me opettelemme taas leikkimään. Ja pitämään hauskaa, minä kokoan itseni, huilaan ja lepään, jotta jaksan olla parempi omistaja koirilleni. Ja sitten perehdyn taas kerran vietteihin, joiden avulla löydän Tuikusta uudelleen sitä upeaa poweria treenaamiseemme. Oon niin kiitollinen tuosta koirasta, nöyryyttänyt mua psyykkisesti oikein huolella, sitä on tarvittu ♥

Tahdon jakaa tän retken

Lähdin aamulla hakemaan Lindaa ja tämän koiraa Hervannasta. Sitten ajeltiinkin ihan reipas matka Ylön kautta Ruovedelle, Helvetinjärvelle. Kumpikaan emme olleen kansallispuistossa käyneet, joten nyt oli päästävä katsomaan kaikki mahdollinen, mitä paikalla olisi näyttää. Ja niinpä suunnittelin reitiksemme 12km mittaisen matkan, Haukanhiedalta Helvetinkolulle, pieniä näköalapolkuja kiertäen ja takaisin. Eipä siinä, reput selkään autosta, koirat remmiin, ja matkaan. Liikkeellä oli muitakin, olihan hyvä ilma. Ensimmäisenä hätistelimme pois tunkeilevaa irtokoiraa. Ja melkein saman tien kikkailimme ohituksia muiden koirakoiden kanssa. Valtaosa koirista käyttäytyi kivasti, mutta pitkospuilla vähän arvelutti, jos oli kovin äänekkäitä vastaantulijoita...

Taukoilimme Myllalahdessa ensimmäisen kerran. Hörppäsimme vettä ja päästimme koirat uimaan ja riehumaan keskenään, sillä oli hiljaista. Uiminen maittoi molemmille, pääsivät karkuun kiusaavia hyttysiä. Jos joku mielii tähän aikaan luontoon, niin hyttysmyrkky on kyllä ihan ehdoton. Itse vaseloin itseni aivan korvakäytäviä myöten ja niinpä itikat eivät kiusanneet.

Uimasta jatkettiin Iso Ruokejärvelle ja siellä oli varsinainen taukopaikkamme. Paikalla oli runsaasti lapsiperheitä, pariskuntia ja pari muutakin koirakkoa. Kytkettiin Marley ja Tuikku puihin, annettiin niille sapuskat ja istuttiin itse nuotion ääreen. Pari tuntia kului aivan hujauksessa, kun keittelin vettä ja mussutin ruisleipää. Eväsherkkuinani oli valkosipulivoita, tonnikalaa ja suklaarusinoita, aika buenoo. Toki oli ruokasampaakin matkassa!

Ruokejärveltä alkoikin varsinainen taipaleemme kohti määränpäätä. Pitkospuuta toisensa perään, kävelyä harjun vetisillä poluilla ja purojen ylittämistä. Rappuset ylös alas tuntuivat loputtomilta ja hiki valui. Vihdoin ja viimein aloimme olla perillä. Istahdimme näköalapaikalle, maisevat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Siinä sielu lepäsi. Mielenkiinto vei kuitenkin itse Helvetinkoluun ja niinpä lähdimme tutkailemaan koirien kanssa superhienoa kalliosolaa. Kameran kanssa oli pieniä teknisiä ongelmia hankalan valon kanssa, mutta jotain kuvastoa saimme kolusta.

Matka kolulta lähti takaisin. Kävelimme ilman taukoja Ruokejärvelle takaisin, siinä söimme eväitä. Loppumatkalla tulikin mentyä rennommin ja otettua vielä muutamia kuvia. Kaikkien niiden liukkaiden polkujen ja rappusten jälkeen jalat ovat kipeät, raskaat kuin puupölkyt. Reppu tuntui aina vain raskaammalta, mutta aurinko paistoi ja kostea luonto piristivät. Oli kyllä aivan mahtava reissu, nyt on tämäkin mesta katsastettu. Ja voin suositella!

Kiinnostaako lukea, jos teen jonkinsortin retkioppaita? Saa ehdotella!

Kesärambot

Ihan ensimmäisenä omia juttuja, toivottavasti kuvien taso ei ole laskenut hälyyttävästi. Latasin nimittäin Lightroomin ja yritän epätoivoisesti oppia käyttämään sitä. Toistaiseksi valot, sävyt ja terävyydet on räiskitty ääripäihin, jotta erot näkee, ehkä vielä opin... Monta juttua vielä ihan vieraita tuossa. Toiseksi, aion hankkia uuden putken (70-200mm f/2.8 oot niin mua varten), eli kohta (kun muutun vieläkin köyhemmäksi) tulee myyntiin rataraato 85mm. Ja kolmas, kamalin ja surkein uutinen, minäkin, olen inttileski. Mieheke lähti valtion hoiviin maanantaina ja niinpä piskien kanssa muutin ainakin tämän viikon ajaksi maalle. En ole mitään erakkotyyppiä ja koirat eivät korvaa ympärillä olevia ihmisiä, joten. Ensi viikoksi sitten kämpille ja ilo irti siitä, että koirille on aikaa.

Tuikku on ollut oma itsensä. Se nauttii täysin siemauksin maalla olosta, täällä kun voi vain maata ja haistella mönkiäisiä. Eilen pääsi metsälenkille liinan turvin mukaan, kun juoksuteltiin pentuja. Polkupyöräni lähti huoltoon ja kun se sieltä tulee, haen myös springerin, jotta pääsemme pyöräilemään. Viikonloppuna Tuikku pääsee Helvetinjärven kansallispuistoon ja sunnuntaina vielä mätsäriinkin. Siinä riittää sille puuhaa.

Vilkku on ollut oikea viikari alias vilpertti, lähtee myös sunnuntaina mätsäröimään. Se istuu ulkoportailla, kun tulen töistä ja turvallisesti juoksee vastaan vasta kun auto on sammunut. Muuten se onkin tapaturma-alttein koira, mikä meillä on koskaan ollut. Meillä olo aikanaan se on ulostanut kaikenlaisia tavaroita ja meinannut pariin kertaan tukehtua. No, näkihän sen jo hakuhetkellä, kun Vilkku siskonsa kanssa hyppi rappujen tasanteelta vastapäiseen seinään... 

Metsälenkillä  Vilkku löysi linnunraadon ja jopas oli pennuilla lystiä. Minulle se sen sitten luovutti lopulta, mutta kävi niin hassusti, että pieni Myy varasti linnun minulta. Tämän jälkeen Vilkku hyökkäsi tirriäisen kimppuun vei linnun ja söi sen pakomatkallaan. Epäonnistuin yrityksessäni siis. Ja jotta kaikki ruokailuasiat eivät päättyisi tähän, palasi Myy lenkillä äkisti monta sataa metriä taaksepäin ja tuli takaisin päästäisen kanssa, jonka sekin sitten söi. No mutta makuelämyksiä hei!

Tällaista täällä, sitten ei tekstin ystäville jäätävä määrä näitä koiraruutuja!

No nyt ne tulivat

Niin mitkä? No tietenkin pystyt korvat, sniif! En ollut valmis tähän. Kukaan ei kertonut, että pentu voi kasvaa niin nopeasti että se alkaa jo junnuna näyttää koiralta. Miksi minulle ei kerrottu, että sen korvat nousevat näin pian? Ne säälittävän näköiset riippalörpöt olivat niin cuuul. 

Minun pieni pentuni onkin nyt jo 4kk ikäinen ja sai pystyt korvat. Ihan hitusen kärjet vielä sojottavat. Mutta pystyt tulee. Noh, ehkä tulen sitten seuraavaksi itkemään sitä, että Vilkulla alkaa juoksut.

Kirsu kohti tulevaa

Muutama kuva pikkuisen pulikoinneista. Suorastaan ihme ja kumma, että ehdimme koirat yhtenä iltana käyttää uimassa ja vielä peräti arki-iltana, vau. Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet yhtä hullunmyllyä ja arki on tuntunut aika-ajoin vähän selviytymiseltä. Eikä ennen sitäkään erityisen leppoisaa ollut. Vilkun pikkupentu aika on kohta ohi ja se on mennyt hujauksella. Sen piti olla rauhallista ja minulla piti olla superisti aikaa. Minusta ja pennusta riippumattomista syistä aikaa on vasta nyt. Oli pakko priorisoida tekemisiä ja paljon ja niinpä olemme keskittyneet vain suhteen luomiseen. Miten ihmeessä koiralle voisi koskaan mitään opettaa, jos ei ole hyvää suhdetta? Toisille se on vain suhde ja jo pennun kanssa on kiire tehdä kaikkea. Olen loppu viimeksi ihan tyytyväinen, että minulla ei ollut liikaa aikaa. Olisin ollut liian vaativa, malttamaton, turhautunutkin?

Muutto tuli meille kahden päivän varoitusajalla ja hyvin yllättäen odottamattomalta taholta, vaikka olimme koko ajan asuntojonossa. Näin ollen se oli vähän sellainen hupskeikkaa maiseman vaihdos, jonka vuoksi Tuikkukaan ei tullut heti mukaan. Ensimmäinen viikko meni täysin harjoitellessa omillaan asumista, kun on kuitenkin ensimmäinen oma kämppä. Aloitin myös työt uudessa päiväkodissa nyt kesäksi, sekin uuvutti. Toiseksi viikoksi haimme Tuikun tänne ja sepäs vasta puuhaa keksi, niistä myöhemmin. Nyt kolmas viikko on alkanut tuntua kotoisalta täällä. Siltä, että koirat, minä ja mieheni kuulumme tähän pieneen kämppään, mikä meillä on. Tämä näyttää ja tuntuu kodilta ja nyt olen pystynyt lepäämään. Seuraava koitos alkaa tosin maanantaina, kun mieheni lähtee armeijaan. Yritän kääntää sen vahvuudeksi ikävästä huolimatta --> loputtomasti aikaa koirille.

Nyt kuitenkin katse eteenpäin, sillä kaikki "isot" ja "raskaat" etapit ja muutokset on nyt ylitetty ja voin viimein alkaa elämään omaa elämääni koirieni ja miehen kanssa. Vaikka en nyt kolmen viikon aikana olekaan tehnyt mitään, niin suunnittelutyötä on saatu tuotettua ja teoriatietoa olen ahminut enemmän kuin laki sallii. Siispä, heinäkuussa menee ja paukkuu!

Vilkun kanssa on nyt tosiaan harjoiteltu perusasentoa. Perusasento kokonaisuudessaan on muuten mutkikas juttu. Pyrin siihen pahuksen sheippaamiseen ja hyvään laumanjohtoon ja vähän kaikkeen sellaiseen missä en ole mikään luonnonlahjakkuus. Olen todennut viisaaksi unohtaa työpäivien jälkeiset treenit, silloin ei oikein tahdo kärsivällisyys riittää naksutteluun.

Kävimme vähän Hannalta hakemassa vinkkejä ja oppia, tein niistä muistilistan

-palkka ylhäältä, housun saumalta

-palkkaa myös sivulle hakeutumisesta, sen ei alussa tarvitse olla 100% nätti suoritus istumaan

-palkkaa myös lenkillä vieressä kulkemisesta, oikea palkkasuunta

-vaadi koiralta, keskeytä haahuilut ja turhat puuhailut, kuten nuuskiminen

-harjoittele johdonmukaisesti

-kaikki häiriöt käyttöön

-lyhyet harjoitukset

Siispä näillä ohjeilla keskityn  ryhtiini ja käteni paikkaan. Videolla harjoittelemme kontaktia, Vilkun on tarkoitus alkaa siis katselemaan minua. Tämä tuotti muuten tulosta! Pentu nimittäin hakeutuu lenkillä aika-ajoin sivulle ja tuijottelee. Siitä palkkaa, jää lihasmuistiin oikealla kohdalla tuotettu liike. Kun pennun älykkyysosamäärä lähtee kasvuun, saamme ehkä liikettä perusasentoon. Tuosta kun otan askeleen, olen palkannut Vilkkua kaikesta liikkeestä oikeaa paikkaa kohti. Se ei nimittäin vielä ymmärrä, että mukanakin pitäisi tulla. Mutta nyt perusasento ja skarppina oleminen näyttävät kuitenkin paremmilta edelliseen videoon nähden.

Huumorilla höystetty treeni on paras treeni

Ukkonen varjosti ikävästi eilisen tiistain treenejä, mutta kuuro oli nopea ja päästiin hommiin. Tällä kertaa en ollut väsynyt kuten viimeksi, mutta ääneni päätti lähteä. Vepetreeneissä tuli vielä yksittäisiä sanoja, mutta nyt kuuluu enää onnetonta pihinää. Siispä unohtakaamme treenaaminen pariksi päivää...

No kuitenkin, näitä treenejä voisi sanoa jo hyviksi, sekä minulla että koiralla oli kirkkaana mielessä, mitä tehdään. Olen myöskin ymmärtänyt unohtaa nakkipalkat Tuikun kanssa. Kun ruoka ei toimi, se ei toimi. Eikä koiraa voi pitää nälässäkään loputtomiin, varsinkin jos se tietoisesti valitsee mieluummin nälän, kuin palkan. Lauma- ja saalisviettiin olen nyt syventynyt viimeisen viikon ajan ja jotenkin ne tuntuvat iskevän Tuikkuun paremmin.

Veneestä hypyssä ei ollut ongelmia, Tuikku malttoi jo melko hienosti odottaakin veneessä, kytäten rantaan. Vasta pidemmällä ulapalla se alkoi vähän haukahdella ja käydä levottomaksi. Meillä oli nyt ensi kertaa harjoituksissa poijukin järvellä ja Tuikku oli ehdottomasti sitä mieltä, että pikku poiju parka on pelastettava. Uljas musta pulikoi poijulle, tarttui siihen ja yritti uida rantaan. Poiju se ei paljoa liikahtanut ja tessu räpiköi poijua ympäri ämpäri sotkeutuen jo itse poijun köyteen. Siellä sitten kouluttaja irrotti Tuikkua köydestä. Lopulta Tuikku luovutti, antaa pikku poijun sitten hukkua. Jokseenkin hölmistyneenä, mutta reippaana Tuikku ui rantaan. On se kumma, kun ensin käsketään ja sitten ei saakaan pelastaa.

Veneen hakeminen oli kyllä paras tähän mennessä. Aikaisempiin suorituksiin verrattuna Tuikku lähti hyvin rohkeasti ja itsevarmasti veneen luo, tarttui patukkaansa, joka oli köydessä kiinni ja toi rantaan asti. Ihan superhyperbilekehut tulikin siitä, että Tuikku luovutti patukan kiitoksesta käteeni. Jes, ehkä tästä vielä jotain tulee!

Hukkuvaa Tuikku ei halunnut kovin syvältä hakea, onhan se vähän tyhmää uida pelastamaan uimataitoista. Tuikku arvostaa, jos saa mennä tassupohjaa. Harjoiteltiin Tuikun kanssa siis ihan vain sitä, että se hakee patukkansa avulla hukkuvan. Lähtisi reippaasti ja lujaa, tarttuisi hyvin ja toisi rantaan. Matkaa ehtii ottaa myöhemmin lisää.

Kaiken kaikkiaan treenit menivät tosi hyvin ja jäi hyvä fiilis! Kouluttajat antoivat hyvää palautetta, ollaan edistytty. Ja vaikka Tuikku onkin sekarotuinen, kannattaa taitoa pitää yllä ja kehittää jatkossakin, sillä koesäännöthän saattavat muuttua. Ties vaikka mekin pääsisimme joskus soveen. Ennen sitä kuitenkin alamme harjoitella vientiä, iiks, sitä otetaan kuulemma jo ensi kerralla.

Kävi meidän vesipelastaja ihan vapaa-aikanaankin uimassa, harjoiteltiin sitä uimaan lähtöä vieraassa rannassa. Kivasti haki patukkaansa, mutta pennun pikku pallo lähti ulapalle... Sitä ei pelastaja hakenut, sniif.

BTW, jos teillä herää joitain kysymyksiä haastavan maalaisulkokoiran muutosta kaupunkiin, niin kuulisin mielelläni! Olen tekemässä aiheesta postausta ja en halua siitä puuttuvan mitään olennaista.