Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuikku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuikku. Näytä kaikki tekstit

15 maaliskuuta 2017

Jos voisin, tekisin toisin



Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut. 

En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.

Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.

Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.

Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...



No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.

Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.

Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.

Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.

Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.

Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.



Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.

Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.

Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.

Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.

On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.

Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.

23 tammikuuta 2017

Olin sen velkaa Tuikulle

Mitä tapahtui Vilkulle? 11/16

Kuten aiemmin kirjoitin, Tuikku ansaitsee aivan oman tekstinsä. Nyt olen valmis ja teksti tulee julki sellaisenaan, kuin se on. Aihe on kipeä, sattuu vieläkin. Tekee pahaa. Suututtaa, ärsyttää, raivostuttaa, sattuu koiran puolesta. Myötähäpeä ihmisiä kohtaan on valtava, sattuu muidenkin koirien puolesta.

Tuikku oli unelmieni täyttymys, kun sen sain. Elämä ei aina ollut ruusuista, mutta Tuikku opetti paljon. Paljon enemmän, kuin moni muu koira. En jaksa edes keskustella siitä, että olisin heppoisin perustein siitä irti päästänyt. Jos olisin kyennyt, olisin päästänyt sen kivuistaan aiemmin. Hävetköön, joka kehtaa muuta väittää. Sopii mennä itseensä.

Tuikun oireet kärjistyivät viikossa. Vasta viimeisen viikon aikana, niiden rallytoko kilpailujen jälkeen tuli sellaisia oireita, joita ihmettelin. Oireita, joista tajusin, että kaikki ei ollut kunnossa. Aloin miettiä ja tarkkailla koiraa. Aloin pohtia, mikä sitä voisi vaivata. Keskustelin kavereiden kanssa ja googletin mahdollisesti ilmenevää kipukäytöstä. 

Kipukäytös on siitä jännä juttu, että se on niin mahdottoman laajaa. Kuolaaminenkin voi johtua kivusta, Tuikkuhan kuolasi about aina? Rähinät saattoivat johtua kivusta. Minähän hankin Tuikulle viime keväänä kuonokopan, koska en aivan luottanut siihen. Se saattoi kesken leikin hermostua ja rähähdellä leikkikavereille. Hetken kuluttua se oli taas normaali. Toisinaan Tuikku oli ikään kuin pahantuulinen, Vilkkukin sai sen ärsyyntymään. Ajattelin sen olevan iän tuomaa. Tuikku oli selvästi aikuistunut, se oli oman arvonsa tunteva, melko dominoiva narttu. Ei ole mitenkään tavatonta, että rajuissa paineissa joku rähähtää tilanteen mennessä jo. Siispä, en kiinnittänyt tähän huomiota. Hankin Tuikulle vain kopan, koska se oli usein porukan isoin. Jälkikäteen toki soimasin itseäni, miten minulla ei tullut edes mieleen, että koiraan voisi ehkä sattua? Toki, Tuikku oli tuolloin muuten vielä täysin normaali, oma itsensä. Rento ja reipas, aina iloinen.



Kun Ikaalisten rallytokokilpailuissa Tuikku sitten oireili todella voimakkaasti ja oudosti, aloin listata kaikkia mahdollisia, jotka voisivat olla oireita jostakin. Käyttäydyin ehkä myös hysteerisesti, vaikka yritin pitää pääni kylmänä. Tuikku tutkittiin kliinisesti kahteen otteeseen heti kisojen jälkeen. Eläinlääkäristä saimme kipulääkekuurin mukaan. Tuikku käyttäytyi tutkimusaamuna taas normaalisti. Päätin syöttää kipulääkekuurin ja tutkia koiraa lisää. Mikä sitä vaivaisi ja miten sitten jatkettaisiin?

Kun eläinlääkärin jälkeen purin ajatuksiani blogiin, olikin kaikilla innokkailla jo antaa diagnoosi ja hoito-ohjeet jatkoon. Hysteerisävytteisen blogitekstin perusteella, aika hyvin. Toivottavasti heistä kestään ei tule eläinlääkäreitä, lienee joku selvänäkijä sopivampi ala. Olin varautunut asiattomiin kommentteihin, joita sainkin roppakaupalla joka kanavalta. Mutta en ollut tajunnut, miten vähäpätöisenä koiran kipuilua pidettäisiin. Olin vain tyhmä kun en ollut aiemmin huomannut. Ja oikeastaan, eihän viisi vuotias koira voi kovin kipeä ollakaan. Lopetus ei tulisi kuuloonkaan.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, olin jo tutkimuspäivänä miettinyt kaiken mahdollisen. Keskustelin eläinlääkärin kanssa pitkään. Kävin pitkällisiä keskusteluja läheisimpien ystävien kanssa. Soitin kauimmaisetkin kaverit läpi. Suunnitelmani oli, että Tuikkua tutkitaan ja se pidetään kesän loppuun kivuitta, vaikka lääkkeiden kanssa. Jos koira pysyisi semi ookoo kuosissa, se saisi viettää ihanan, kivuttoman kesän ja syksyllä pääsisi haudan lepoon. Jos siis jotain vakavaa löytyisi. 

Nivelrikko oli vahva epäily, kahdeltakin taholta. C lonkkien jälkeen se on aika itsestäänselvyys. Ehdoteltiin minulle spondyloosiakin. Noh, suunnitelmani olisi ollut sama. Niin kauan kuin on kivuton, saa olla. Tai jos selviää lääkekuureilla. Harmi, että kaikkia ei ole siunattu onnellisilla lopuilla.

Syötin Tuikulle lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Lisäsin nivelvalmisteita ja huomioin sen ruokavalion. Rajoitin sen liikkumista, aioin rajoittaa sitä väliaikaisesti. Käytin sillä kuonokoppaa, kaiken varalta. Kävimme hiekkarannoilla ja pidin koiran lämpimänä. Halusin ehtiä tekemään Tuikun kanssa vielä mahdollisimman paljon. Sillä piti olla aikaa niin paljon enemmän. Se oli vielä nuori, se oli hyvässä kunnossa. Vastahan me retkeilimme ja olimme tehneet vaikka mitä. Mutta koira, joka käsissäni oli niinä viimeisinä päivinä, ei ollut Tuikku, vaan joku ihan muu.



Olen miettinyt, miten paljon kipu voi sekoittaa koiraa. Vai olisiko Tuikun aivoissakin voinut olla jotakin? Viimeiset neljä päivää olivat kirjaimellisesti yhtä h*lvettiä. Koira oli vartin välein täysin vastakohta itselleen. Jos Tuikku ei rähjännyt Vilkulle, seinille tai pureskellut itseään, se seisoi paikallaan, tuijotti ja huohotti. Se kuolasi niin, että kuonokopasta valui kuolaa. Koira oli välillä aivan muissa maailmoissa. Se kävi Vilkun päälle, tuntui, kuin Tuikku ei olisi ymmärtänyt ympäristöään.

Tuikku kirjaimellisesti sekosi. Kipulääke ei saanut minkäänlaista vastetta. Koira oli levoton ja kivulias. Käytin Tuikkua lenkillä öisin, sillä se oli täysin pitelemätön. Se sekosi autoista, mitä se ei ikinä ollut tehnyt. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen riekkumiseen, joten me miltei törmäsimme pakettiautoon. Tuikku räjähteli myös sähköpylväille tutuissa lenkkimaastoissamme. Välillä se vain sekosi ja rähjäsi maassa, hyppi minua päin ja tuntui raivoavan jonnekin tyhjyyteen. Se ei ollut Tuikku, ei minun Tuikkuni. En saanut koiraan mitään kontaktia. Silmistä katsoi jokin täysin vieras.

Kahtena viimeisenä päivänä loppukin toivo katosi. Tuikku oli poissaoleva, täysin sekaisin. Käskin sen keittiöstä pois. Se ei halunnut. Käskin lisää. Se puri. Miten kipeä se on ollut? Miten kipeä sen on täytynyt olla, että se puree minua? Miten tyhmä minä olin, kun en ymmärtänyt? Miksi jahkasin päätöstä? Miksi mietin, että "ehkä" se paranee? Lähtökohtaisesti on myöhäistä, kun koiran kivun alkaa nähdä...



En tiennyt mitä tehdä, olin neuvoton. Kipulääkkeet ja apu eivät helpottaneet koiran oloa. Koiran kivut ottaen huomioon, lisätutkimukset alkoivat olla yhtä tyhjän kanssa. Edennyt nivelrikko ja mahdollisesti muu kipua aiheuttava riittivät. Se että koira oli nuori, ei pelastanut sitä. Se, että maksoin itseni kipeäksi, ei pelastanut sitä. Edes se, että ihmiset halusivat minua tahallaan sanomisillaan satuttaa, ei helpottanut koiran tilannetta.

En viimeisinä päivinä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin päästää koiran pois. Enkä ymmärrä, miten olisin muuta voinutkaan nähdä. Koira, joka oli kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt. Se ei ansainnut puolitehon loppuelämää, rajoitettua liikuntaa ja lääkepöllyissä olemista. Tuikku olisi ansainnut kivuttoman ja nopeamman lopun, kuin mitä se lopulta sai. Kuten Vilkku, myös Tuikku lopetettiin ampumalla, sen olin sille velkaa.

Selkääni kylmää, kun muistelen sitä. Otin Tuikun autosta, se vain rähjäsi ja kiskoi. Se oli samaan aikaan niin kovin sekava ja kivulias. Sen oli paha olla, teki pahaa katsoa toisen kipua. Talutin Tuikun metsään. Tuttuun metsään, sieltä, josta se pentuna lenkkeilynsä oli aloittanut. Sinne, minne se aina karkasi ja niiden ojien lähelle, joissa se aina läträsi. Halasin ja rutistin koiraa viimeisen kerran sille kaivetun kuopan vieressä. Sitten annoin hihnan kaverilleni. Alkuperäinen tarkoitukseni oli jäädä katsomaan lopetusta. Mutta en pystynyt, enkä kyennyt. Jätin Tuikun, hyvästelin sen ja lähdin. Teki niin pahaa. Sattui, rintaa puristi, kurkkua kuristi, tuntui kuin en saisi henkeä, kun juoksin pihaan. Tuikku jäi katsomaan perääni, mutta se oli ihmeen rauhallinen.

Tuikku oli ollut rauhallinen. Se oli vain yksi luoti ja koiran kivut lakkasivat. Sen oli parempi olla, kun enää ei sattunut. Ei tarvinnut enää miellyttää ketään. Vilkku pääsi Tuikun viereen. Kumpainenkin, samaan hautaan. Vieretysten, niiden kotoisimpaan metsään. Metsään, josta molemmat pentuna aloittivat taipaleensa.

14.07.2016 kesällä, klo 18.30 olin elämäni ensimmäistä kertaa koiraton. Viimeiset neljä päivää koirien kanssa olivat yhtä kaaosta. Kumpaankin sattui. Minuun sattui. Soimasin itseäni. Mutta olin tehnyt kaikkeni. Yritin viimeiseen asti, mielestäni jopa liian pitkään. Kyseenalaistin toimintaani. Mietin, miten sokeita ihmiset ovat. Sitä kuvittelee hallitsevansa kaikkea, liian pitkään. Ja vasta viimeisillä minuuteilla tajuaa, miten mitätön oikeastaan onkaan. Välittämistä on myös päästää irti. Päästää toinen kivuista. Mitään muuta, en olisi voinut maailman parhaalle Tuikulle antaa ♥

Kiitos kaikille minua tukeneille ja Tuikun elämässä aidosti mukana olleille ♥

31 joulukuuta 2016

Katsaus vuoteen 2016


Tuntuu vähän typerältä kirjoittaa vuoden ensimmäisestä puolikkaasta... Mutta toisaalta on kiva muistella sitä kaikkea ihanaa, mitä ehdimme tehdä. Vuosi alkoi mukavasti Vilkun veljen tapaamisella. Tuikun kanssa kävimme rallyn alokkaassa starttaamassa, hyvällä fiiliksellä, vaikka hylky tulikin. Lopetimme kaverikoiratoiminnan periaatteellisista syistä, siitä kirjoitinkin oman postauksen tuolloin. Vilkun kanssa lähdimme tammikuun lopussa Oriveden Pukalaan retkeilemään. Seuraksi saimme tuolloin Janikan koirineen ja minivaellus oli kyllä ikimuistoinen.

Helmikuu meni ulkoillessa ja temppuillessa. Kävimme Ikaalisissa tutustumassa Sanna-Kaisan huskyihin ja aloimme käydä aktiivisesti hallilla omatoimitreeneissä kummankin koiran kanssa.

Kevättalvella kävimme Vilkun kanssa Itä-Suomi Roundilla, onnistunut reissu ja paljon hyviä kokemuksia. Ennen kaikkea uusia ja mukavia tuttavuuksia. Kevättalvella kumpikin koira myös täyttivät vuosia, Vilkku 1v ja Tuikku 5v. Kävin hihnakäytöksestä luennolla ja Vilkun kanssa saimme aiheesta myös tehokoulutusta. Kevät oli ahkeraa hihnailuharjoittelua ja lenkit sujuivat paremmin molempien kanssa. Tuikku pääsi siskonsa kanssa retkeilemään, kun tutustuimme Riuttaskorven virkistysmetsään. Paikka todettiin hyväksi ja sinne mentiin toistamiseen myös isommalla jengillä. Tutustuimme myös uuteen koirapuistoon, joka Nokialla sijaitsi.

Kevään eteneminen kului metsässä lenkkeillen hyvässä seurassa. Pyörähdimme myös mätsäreissä Pirkkalassa. Kevät eteni muuttosuunnitelmista muuttoon ja kumpikin koira pääsi tilavaan asuntoon maaseudulle.

Loppukeväästä oli Vilkun pentutapaaminen Lapualla. Pääsimme tuolloin myös raunioille. Tuikku pääsi keväällä Kaupin vinttikoiraradalle juoksemaan vieheen perässä. Ja ai että kun se tykkäs! Kävimme radalla toistamiseenkin. Maalaiskylään saimme myös vieraita ja niinpä Tuikku pääsi Doran kanssa rannalle leikkimään.

Kesä kului koirakavereiden kanssa rälläten. Meidän ollessa häissä Tuikku oli hoidossa anoppilassa, nauttien täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Vilkku mennä viipotti kaverini mökillä paimenten seassa. Vilkku pääsi tervehtimään myös pientä seitsemänviikkoista pentua alkukesästä. Kesäkuun lopulla laumamme suuntasi Jämsään, Isojärven kansallispuistoon. Siellä retkeilimmekin isommalla porukalla ja sekä Tuikku että Vilkku nauttivat ulkoilmasta.

Heinäkuu alkoi lupaavasti. Kävimme Tiinan kanssa yölenkillä ja Vilkku oli mukana melomassa. Meillä oli lukuisia onnistuneita treenejä ja miellyttäviä metsälenkkejä. Alamäki alkoi Ikaalisten rallytoko kilpailuista, joissa Tuikun kanssa kävimme. Hämmennyin koiran erikoisesta käytöksestä ja aloin syynäämään sitä tarkasti läpi. Aloin pohtia kaikkea mahdollista ja havahduin tilanteeseen myöhään, tunnistaen aiemmat pienet oireetkin jälkikäteen. Se, mitä aiemmin luulin tahattomaksi kuolaksi sohvalla, olikin virtsavalumaa. Se käytös, mikä aiemmin oli Tuikulta leikkiä tai normaalia, olikin kipukäytöstä. 

Kaikki eteni hurjan nopeasti, konsultoin eläinlääkäreitä ja ystäviä, kirjasin kaiken mahdollisen ylös. Myös Vilkku romahti. Jo paranemaan päin lähtenyt "vatsatauti" romahdutti koiran. Vilkku oli kaksi päivää klinikalla. Koska eiväthän nuoret koirat voi kuolla, niiden kuuluu selvitä. Niin minäkin ajattelin. Siihen asti, että Vilkku luovutti itse. Olin pettynyt eläinlääkäreihin, heidän uskotteluunsa, vaikka naamasta näki, ettei heillä ollut hajuakaan, mitä tehdä. Siihen että Vilkku pysyi nippa nappa tolpillaan tippaletkun kanssa. Kun kahdenkaan päivän nesteytys ei tuottanut toivottua tulosta. Kun koira ei ollut kolmeen päivään niellyt mitään. Kun tutkimuksista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Toivoin ja halusin uskoa parasta. Niin kauan, että Tuikkua sattui seisomaan nouseminen niin että se tarvitsi kuonokopan, jotta ei vahingoittaisi ympärillä olevia. Niin että se seistessäänkin huohotti. 

Sitä tunsi itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi. Olin luonut itselleni harhaluulon omasta osaamisestani. Kyvystä maksaa toiselle elolliselle olennolle kaiken sellaisen, että se hengissä pysyisi ja selviäisi. Kyky hallita ja päättää asioita, jotka eivät oikeastaan kuuluisi ihmisen päätettäväksi. Ei auttanut minun haluni, toivoni, uskoni. Eivät minun rahani. Ei ihmisen apu tai hieno lääketeollisuus. Kaikkea ei voi hallita. 14.07 oli pettymys, se oli pelkkää surua koko päivä. Äärimmäisen nöyryyttävää, koska vielä edeltävänä maanantaina, minä uskoin, että kaikki kääntyy parhainpäin, vaikka mieli olikin maassa. Niin paljon jäi tekemättä, niin paljon jäi kesken. Niin paljon niiltä koirilta sain, mutta ehdinkö mitään antaa takaisin? Kiitinkö tarpeeksi? Kysymyksiä ja myllertäviä ajatuksia jäi paljon enemmän, kuin mitä sain vastauksia.

Kesä meni sumussa. Olin rikki, runneltu, se oli niin väärin. Aika tuntui loputtoman pitkältä, sänky oli houkutteleva ja peitto niin raskas että sitä ei saanut pois päältä. Tunnelin päässä oli kuitenkin valoa. Laumaan piti tulla kolmas jäsen, jos olisimme pennulle sopiva koti. Kävimme Kuopiossa katsomassa pentuja. Elokuun lopulla koiraton elämäni päättyi, arkeen tuli valoa, kun pieni porokoiramix Savu saapasteli taloon.



Savu oli heti alun alkaen ihan mahdottoman hieno pentu. Heti pari viikkoa pennun kotiutumisen jälkeen ihana kasvattaja tuli tarkistamaan, missä pentunen asuu. Ja täällähän se, punaisen torpan kunkku. Savu aloitti samantien pentu-uinnin ja kävi viikottain uimalassa. Se oli oikein reipas hieno pieni. Syyskuun lopulla ehdimme vielä retkeilemäänkin, kun lähdimme Santtu heelerin kanssa Pirulanvuorelle.

Lokakuu sujui siinä pentuarkea pyörittäessä. Siskoni koira oli meillä siinä hoidossa ja leikkimässä Savun kanssa. Reissasimme Savun kanssa myös Helsinkiin ja siellä seutuvilla. Oikein hieno reissuhaukku ja niin pikkuinenkin vielä tuolloin. Reissun jälkeen Savu sai uuden kämppiksen, kun Louna lopullisesti muutti meille. Tämän jälkeen saimme hoitoon vielä porokoira Kikin, jota Savu pitää ihan tätinään. Kolmen kanssa puuhaa riittikin.

Marraskuussa lähdimme Savun kanssa vielä Kuopioon tapaamaan kasvattajaa. Treffailimme myös muita tuttuja ja kyllä hieno reissu olikin. Kirjoitin Lounasta myös selvityksen. Marraskuu meni kaiketi arkea pyöritellessä ja räntäsateessa lenkkeillessä. Savu aloitti tokon alkeet ja Louna arkikurssin. Kumpikin ovat kotiutuneet hienosti ja keskenään ovat kuin paita ja peppu.

Nimesin menneen vuoden, se on musta vuosi. Opin ihan todella paljon. Mutta työstän edelleen kesän menetystäni. Kaikki on tuntunut kovin epätodelliselta. Haaveilin kolmannesta koirasta, menetin kaksi ja sitten se pieni pentu käveli taloon. Eikä aikaakaan, kun meillä oli jo toinenkin pentu, ilman sen suurempia ihmeitä. Asioilla on tapana järjestyä, kai siihen on pakko alkaa uskomaan. Tapahtumarikas vuosi, liikaa raskaita päätöksiä. Mutta sitä se elämänkoulu on.

02 lokakuuta 2016

Nyt on ikävä



ootte tauluna ja vesivärinä seinilläni
ootte reikänä sydämessäni
muistona sisimmässäni

miksi ihmeessä jätitte yksin
kai teidän oli tarkoitus
käydä viemässä vain eteenpäin

ei olisi tarvinnut lähteä
ei tehdä tilaa uusille
vielä en olisi ollut valmis

vaan niin selvästi sen näytitte
pahimman painajaisen todeksi teitte
oli aika mennä eteenpäin

oli aika oppia uutta
aika oppia se 
mitä ei koskaan halunnut

opetitte niin paljon
oon taas valmis
oppimaan uutta

kiitos

Minä muistan niin elävästi sen päivän kun sain Tuikun. Miten pieni iloinen, pulska pentu nuoli kasvojani ja meni kaikkea onnellisena vastaan. Se oli niin iloinen ja ihana. Tuikku oli aina onnellinen. Se oli aina tyytyväinen. Sillä oli lempeä katse, vähän sellainen surumielinen, mutta lempeä. Se katsoi syvälle sieluun. Sen turkki oli niin pehmeä ja paksu, että sitä saattoi rutistaa. Ja miten luotettava Tuikku olikaan. Sen kanssa saattoi mennä minne vain. Miten moni lapsi halasikaan tuota koiraa. Ja kuinka hienosti se seisoi paikallaan, kun taaperot ottivat siitä tukea, noustakseen seisomaan.



Yöt Tuikku valvoi untani. Jos olin kipeä, se oli vieressäni lämmittämässä. Muutoin se tarkkaili ikkunasta. Jos jokin oli hätänä, Tuikku tuli herättämään minut. Tuikku rakasti kaikkea ja kaikkia. Sillä oli muutama koirakaveri, jotka saivat sen sekaisin. Vinski ja Auri, sellaiset pohjalaiset alkukantaiset haukut. Ne olivat Tuikun parhaita ystäviä, iso osa Tuikun elämää.

Tuikku auttoi minut luovimaan itseni eteenpäin. Sen rinnalla oli ilo kasvaa lapsesta murrosikään ja pikkuhiljaa aikuiseksi. Siitä tuli minun ja mieheni yhteinen koira. Nikosta tuli Tuikulle tärkeä. Tuikku tunnisti Nikon auton äänen. Ja Tuikku oli autossa ensimmäisenä, kun ovet aukesivat. Se ei koskaan halunnut jäädä matkasta. Kotikotona Tuikku veti ketjun irti puusta. Se luuli jäävänsä matkasta. Tuikku ei koskaan karannut, jos auton käynnisti. Se oli hupsu velmu. Huumorintajuinen ja maailman paras.

Tuikku oli niin hyvä Vilkulle. Se tuki pälyilevää kaveriansa ja toi Vilkullekin turvaa. Vilkku oli unelmieni täyttymys. Se oli koira, josta olin vain uneksinut. Jollaista olin halunnut jo muutaman vuoden, Tuikun kaveriksi. Vilkun katse oli erikoinen. Sellainen palava. Vilkku etsi koko ajan vastauksia kysymyksiinsä. Se pälyili aina. Se halusi tietää koko ajan jotain ja tehdä aina parhaansa.

Vilkku oli vähän sellainen koira, jota ei voinut pysäyttää. Se teki aina täysiä. Sain siihen sellaisen yhteyden, jota en koskaan uskonut saavani koiraan. Aiemmin pidin jotenkin mahdottomana sellaista. Lapsuuden ulkokoirat olivat aina niin etäisiä, kuin puolivillejä. Ei niihin voinut samanlailla luottaa, kuin Tuikkuun ja Vilkkuun. Tuntui upealta, että koira pysyi irti ja minä olin sille koko maailma. Se todella oli mahdollista.



Vilkku oli aina valmis kaikkeen. Se oli niin salamannopea ja vilkas. Hauskakin. Joskus vähän raivostuttava. Mutta se oppi paljon. Se opetti minuakin. Frisbeen kanssa Vilkku tuntui lentävän. Sen silmissä syttyi palo, kun se pääsi hommiin. Eikä sitä saanut sammutettua. Vilkku ei koskaan halunnut lopettaa. Vilkku yritti aina ja koko ajan.

Tuikku ja Vilkku olivat maailman parhaita. Toinen oli tukeni ja turvani. Toisesta tuli uskollinen kumppanini. Tuikun kanssa kasvoin läpi murrosikäni ja opiskelujeni. Vilkku toisena koirana, me opettelimme asumaan omillamme. Ne olivat koirat, jotka saattoivat minut aikuisuuteen. Jaloilleni, eteenpäin. Koirat, jotka sitten jättivät minut. Kun niiden aika tuli väistyä. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä ja paljon enemmän. Enkä minä ehtinyt edes kiittää. Kiitos ♥

28 heinäkuuta 2016

Vielä muutama video


Ne olivat elämäni ihanimmat viisi vuotta ♥

14 heinäkuuta 2016

Peli, jonka kortteja minulle ei jaettu


Harvemmin kai käy näin. Mutta nyt kävi. Lääkkeistä ei ollut apua. Tutkimukset eivät auttaneet, kumpaakaan. Toiselle ei saatu minkäänlaista diagnoosia. Toinen oli tuskastunut ja kivulias. Tuikkua ahdisti, Vilkku luovutti. Vilkku ei kahden tutkimuspäivän jälkeen enää halunnut apua. Se ei enää yrittänyt, pienen paimenen halu elämään oli sammunut. Tuikku yritti, mutta kivuissa. Lääkkeet eivät purreet, koiran oli vaikea olla. Sen hyvät hetket olivat kortilla. Ne pääsivät samaan paikkaan, samaan aikaan. Kylki kylkeen kotimetsään, yhteiseen hautaan.

Rakkaat vastakohta koirani, piriorava supersieni ja jättimusta tuikkusilmä. On niin ikävä, jätitte niin suuret jäljet täytettäviksi seuraaville. Oli ilo olla kanssanne, vaikka aika olikin näin lyhyt. Terveyttä ja onnea ei rahalla osteta, sen minä opin viimeiseksi. Se oli tärkein oppi näiden viiden vuoden aikana ♥

Kaipaan aivan hirvittävästi. Mutta teidän aikanne tuli, te olette tehtävänne suorittaneet. Tuikku huolehti kasvustani varhaisaikuisuuteen asti. Vilkku ilostutti minua raskaan inttivuoden. Yhdessä olitte erottamaton parivaljakko. Nyt saatte juosta yhteisillä niityillä, jahdata pupuja ja syödä niiden papanoita. Kiitos ihanista ajoista, hetkistä ja muistoista! ♥

 Tuikku 26.03.2011-14.07.2016 
 Vilkku 07.03.2015.14.07.2016 

11 heinäkuuta 2016

Tuikku on rikki, Vilkku on kipeä



En oikein tiedä mistä aloittaa. On vähän sekava olo ja paha mieli ja stressiä sitäkin enemmän. Vastuu on liian iso ja taakka raskas, hirvittävästi ajateltavaa. Enkä ollut lainkaan varautunut tällaiseen. En vielä. Minulla on kaksi koiraa elämänsä parhaassa iässä? Alla pieni oirekokooma Tuikusta. 

Noin vuosi sitten alkanut käytös 
Äkäisyys muiden koirien kanssa. Ensin Tuikku ärähteli kesken leikkien, täysin yllättäen. Sitten se ei tullut enää toimeen ripeiden, sähläävien koirien kanssa. Tämän jälkeen se alkoi kokea uhkaksi kaiken provosoivan käytöksen. 

Viimeisen puolen vuoden aikana 
Ei asiaa vieraiden koirien luo ja tuttujenkin kanssa käytettävä varmuuden vuoksi kuonokoppaa Erityisesti aamuisin piiloutuu sängyn alle, eikä tule pois 
On haluton lähtemään aamuisin ulos 
Jyrsii varpaitaan erityisesti iltaisin 
Rasituksen jälkeen selvästi kärttyisä ja kankea 
Riehuminen, juoksentelu ja hössötys vähentynyt, joka oli aiemmin luontaista käytöstä Hyppyhaluttomuus (autoon, sänkyyn, uimaan) 

Viimeisen kuukauden aikana 
Pientä virtsankarkailua, yöaikaan sohvalle ilmestynyt laikkuja 
Haluttomuus taakanvedossa 
Hyppyhaluttomuus lisääntynyt 
Ärähtelee normaalia enemmän myös Vilkulle 
Levoton, vaihtelee asentoa 
Varpaiden ja jalkojen nuoleminen ja pureskelu lisääntynyt 

Havahduin Tuikun käytöksestä rallytoko kilpailuissa. Se ei ollut normaalia Tuikulta, ei sitten yhtään. Lähdin seuraavana päivänä kaverin matkaan rallytokotreeneihin testimielessä, katsomaan onko Tuikku oikeasti kehittänyt kylteistä jonkun mörön itselleen. Aluksi Tuikku oli ihan normaali ja tarkoitus oli leikkiä ja ottaa pientä seuruupätkää ilman isompia vaatimuksia kylttien seassa. Hyvin pian Tuikku alkoi pomppia minua päin. Se tuuppi ja puski minua voimakkaasti, haukkuen samalla hermostuneesti. Annoin koiran pitää taukoa ja se rauhoittuikin. Jatkoimme touhuamista, mutta Tuikku jäi pälyilemään ja pöhisemään tuijottaen kaukaisuuteen jossa ei liikkunut mitään. Se alkoi taas pälyillä ja tuntui olevan ihan omassa kuplassaan. Sain koiran kävelyttämällä taas kuulolle ja rauhoittumaan. Ei aikaakaan, kun Tuikku aloitti taas epämääräisen haukkumisen ja kun komensin, se lopulta alkoi näykkiä käsivarttani. Hämmennyin itsekin, ja vein koiran autoon. Kokeilimme hetken päästä leikkiä uudelleen, nyt onnistuneesti ja sen kertaiset treenimme olivat siinä. Koira ei ollut oma itsensä, ja piste. 

To-pe yönä Tuikku tuli viereeni nukkumaan Nikon lähtiessä töihin. Aamulla herätessä sänky oli märkä, sillä Tuikku oli virtsannut alleen. Koira oli ne aamuyön muutamat tunnit nukkunut minussa kiinni ja ei varmasti ole kyykännyt sänkyyn. Tuikku ei ikinä tee sisälle, ei ikinä. Eikä etenkään sänkyyn. Se oli itsekin hämmentynyt, kun heräsi virtsastaan. Hämilläni siivoilin sotkuja ja pohdin, miten näin on voinut käydä. Istuessani sohvalle, huomasin että Tuikku valuttaa virtsaa. Että kun se vain makaa rennosti, virtsaa tihkuu sen huomaamatta. 

Illalla videoimme Tuikun liikkeitä ja käytin sitä hierojalla. Tarkoitus ei sinänsä ollut hieroa, vaan tsekata lihaksistoa. En tiedä miten videolta välittyy (varsinkin jos ei ole Tuikun liikkeitä aiemmin seurannut tmv) mutta siis oikea takajalka on jäykkä, samoin takapää ja koira liikkuu epäpuhtaasti. Lantio on jumissa ja sitä myötä hiukan köyryssä. Tunnusteltaessa selässä pieni jumi, lantion seutu, lonkat ja takapää muutenkin todella jumissa ja lihaskalvot kireät. Lonkkien seutu kuumotti selvästi. Tuikun yhteistyökyky päättyi siihen.


No viikonloppu. Tuikku lirautteli yöllä sohvalle. Se pureskeli ja pureskelee vimmatusti jalkojaan ja tuijottelee kankkuaan. Tuikku söi myös noutokapulan, purupatukan ja aikoi siirtyä vielä pöydänjalkaankin. Se ei vain kyennyt lopettamaan. Vilkulle se on välillä äreä ja kireä, viime viikkojen aikana nuorikkoa on välillä paiskottu täällä pitkin seiniä, ihan syyttä. Tuikku on vain yks kaks kilahtanut. Viime kerralla en saanut Tuikkua irti, onneksi Niko oli kotona ja laitettiin koira ulos jähtymään. Tuikku meni ihan ihme moodiin, eikä meinannut lopettaa. Viikonloppuna Tuikku alkoi lenkillä kyttäämään autoja. Se käveli aivan rennosti kun käytin sitä. Ja yhtäkkiä se hyökkäsi ja kiskaisi hihnasta oikein kunnolla. Autoilija jarrutti, mitä pelästyin, koira olisi jäänyt alle ilman hihnaa. Onneksi nopeusrajoitus on 30km/h. Ja tämä ei jäänyt yhteen kertaan, Tuikku pälyilee ja kyttää lenkillä jatkuvasti. Sitä on vaikea pidellä kun se yhtäkkiä hyökkäilee. Lenkit suoritetaan tällä hetkellä poikkeuksetta kuonokoppa päässä. Välillä sillä on myös kotona sisällä kuonokoppa. 

Sunnuntaina kävimme vanhemmillani. Tuikulla oli ollut hyvä päivä ja otimme sen mukaan. Tuikku liikuskeli irti ollessaan kankeasti, eikä ollut kiinnostunut Myystä ja Vilkusta. Tuikku suorastaan käveli Myyn yli, kuin ei olisi huomannut sitä. Se vaikutti taas siltä, että on aivan omissa maailmoissaan. Annettiin koiran nuuskutella ja tallustaa pihassa ja sitten otin sen hihnaan. Tuikku oli ihan rentona, rauhallisena vieressäni. Kunnes se rähähti ja tempaisi remmin kädestäni sännäten tielle rähjäämään. Minä tietysti juoksin perään säikähtäen, että siellä on joku. Mutta ei ketään missään, tiellä ei koko aikana ollut mennyt ketään. Eikä Tuikku ikinä tee noin, eikä se ikinä ole päässyt minulta käsistä... Tilanne oli vain niin hämmentävä. Vein koiran sitten ketjuun ulos, jossa se yleensä porukoillani onkin. Hetken kuluttua alkoi kuulua taas kauhea rähinä ja haukkuminen. Menin katsomaan, onko Tuikun alueelle tunkeutunut kenties kyy. Mutta ei, Tuikku makasi kopissaan haukkuen seinille ja ketjulle. Se ei reagoinut puheeseen. Se vain tuijotti ja näytti oudolta. 

 Tänään lähdimme eläinlääkärin vastaanotolle Pieneläinklinikka Pi-Piin. Janika tuli tueksi mukaan ja täydentämään oirekuvausta, jos en kaikkea muistaisi. Eläinlääkäri kirjoitti kaiken muistiin ja tutki koiran läpikotaisin. Tuikusta otettiin virtsanäyte ja sieltä löytyi tulehdukseen viittaavia arvoja, hiukan rajamain, mutta antibiootti saatiin matkaan. Tuikku käyttäytyi tutkimuksen ajan mukavasti. Takajaloistaan se oli arka. Eläinlääkäri kirjasi Tuikusta seuraavasti. 

"Vastaanotolla Tuikku on pirteän oloinen. Ruumiinkunto hyvä. Silmät, korvat siistit. Sydän- ja hengitysäänet normaalit, syke n.100. Vatsan palpaatio normaali. Selän painelussa ei aristusta, niska taipuu hieman jähmeästi sivuille. Takajalkojen taaksevienti jäykkää, laittaa vastaan. Selän lihakset tuntuvat olevan hieman jumissa. Etujalat taipuvat normaalisti, tassut siistit. Asentotuntorefleksit normaalit, uhkausvaste normaali, pupillit normaalit. Virtsanäytteessä pH hieman koholla 7, ominaispaino normaali 1,032. Virtsassa hieman epiteelisoluja. Löydökset viittaavat virtsatieinfektioon. Takapään jäykkyys ja liikkumishaluttomuus viittaavat lonkkaongelmiin, todennäköisesti nivelrikkoon.

Nivelrikkoa epäilin itsekin oireiden perusteella, Ceen lonkista ei ole pitkä matka siihen. Ottaen huomioon perimän, koiran rakenteen ja koon. Nivelrikko ei myöskään parane, se etenee. En ollut varautunut vielä tällaiseen. Ei Tuikku tavallaan ole edes vanha, vaikka kyllähän päälle viisi vuotias on nöffinpuolikkaaksi hyvässä iässä. Viisi vuotta vain on liian vähän. Vaikka se on nämä viisi vuotta elänyt täysillä ja terveenä. Tämäkin kesä mennään vielä täysillä, niin täysillä kuin voi, mutta ei terveenä. Mikäli virtsankarkailu jatkuu antibiootti kuurin jälkeen, on kyseessä inkontinenssi, toinen loppuiän riesa... 

Tuikku sai kipullääkkeksi Dolagis 120mg, yksi tabletti päivässä kymmenen päivän ajan. Kesium vet antibiootti kahdesti päivässä kuurin loppuun. Hain kaupasta myös nivelravinnetta. Oireista eniten minua stressaa Tuikun hetkittäinen aggressiivisuus ja sekavuus, sen täytyy olla oikeasti kipeä, että se näyttää sen noin selvästi. Hetkittäin Tuikku vaikuttaa normaalilta. Oma olotila on sekava ja diagnoosi ei tunnu todelliselta. Vaikka onhan se ihan selvä. Syötän kuurit saadakseni lisäaikaa ajatella. Tai olen ajatellut jo viikon kaikkea hyvistä vaihtoehdoista huonoihin ja ikäviin päätöksiin. Haluan olla koiralle reilu, haluan olla sen arvoinen omistaja, sillä se on ollut niin upea koira. En tosin vielä tiedä, seuraan koiraa kuurien ajan ja sitten mietin jatkoa. Etusijalla on kuitenkin Tuikun hyvinvointi ♥ 

Myös Vilkku on ollut hiukan potilaana. Vilkku alkoi lauantaina oksentaa. Ensin pienen pulauksen, jota ajattelin tyhjän mahan oksennukseksi. No mutta ruokapa tuli myös pihalle. Sitten tuli kolme isoa lätäkköä vettä ja heinää. Koira joi ja vesi pysyi sisällä ja Vilkku piristyi. Sunnuntaina Vilkku oksensi päivässä pienet lätäköt. Tämän jälkeen se oli ihan ok. Annoin pähkäilyn jälkeen parafiiniöljyä ja heitin koiran kylppäriin. Kuului pieni pulaus ja koira oli oksentanut. Sitten kuului ääni, kuin joku olisi kaatanut saavillisen vettä. Menin katsomaan ja koko pesuhuone lainehti. Enkä edes tiedä, oliko se vesiripulia vai vesioksennusta muutamalla heinänkorrella höystettynä. Vilkku joi taas, oli hiukan vaisu, mutta makaili ja käveli ja reagoi puheeseen. Vesi pysyi sisällä ja menin nukkumaan. 

Aamulla Vilkku oli pirteämpi, enkä ottanut sitä Tuikun eläinlääkäri reissuun mukaan. Sillä välin Vilkku oli oksentanu kolmen maton ja sohvatyynyjen lisäksi sohvan rungon, joten se joutaakin kaatopaikalle. Tai itseasiassa sohvalla oli vesiripulia, sotkua kuitenkin. Tästä huolimatta Vilkku ei ole kuivunut tai kovinkaan nuupahtanut. Se huilailee, mutta lähtee kyllä ulos ja näin. Apteekista nappasin sille Promaxin ja nyt illalla keittelin pari lusikallista riisiä ja annoin hiukan kananmunaa. Syötän kuurin loppuun ja pikkuannoksin ruokaa. Mikäli oireilu jatkuu, sitten suunnataan tämänkin kanssa vastaanotolle. Kaiketi pikkusintti on nyt pysynyt kuitenkin ihan hyvässä voinnissa, virkeänä ja nesteytys on kohdillaan. Sinänsä mitään hätää ei nyt ole. 

Itsellä on hiukan raskas olo. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan näistä kesäisistä hetkistä ♥

07 heinäkuuta 2016

Sun koiras ei ilmottautunut tähän kisaan



Lähdimme Tuikun kanssa keskiviikko iltana Janika kyydissämme kohti Ikaalista. Luvassa oli mölli rallyt, voi miten hauskaa, kun kerrankin lähellä ja pitkästä aikaa pääsisi taas touhuamaan. Alo luokan rata näkyi seinällä, ei paha. Bongasin sieltä heti pari liikettä, joissa Tuikku saattaa istua tai maata virheellisesti, mutta muuten radan pitäisi olla simppeli. Rataantutusmisessa kävin radan pariin otteeseen läpi ja se vaikutti kerrankin oikein mukavalta radalta. Oli pujottelua ja spiraalia, pysäytyksiä, juuri niitä liikkeitä joista Tuikku tykkäsi. Tuomari sanoi alkupuheissaan hyvin, koira ei ole ilmoittautunut tähän kilpailuun. Kilpailutilanteesta pitää tehdä koiralle sen arvoinen, että sen kannatti lähteä mukaan.

Heitimme Tuikun kanssa perinteisen rennon lenkin, höntsäsimme ja leikimme vähän. Jäin etäämmälle istumaan ja katsomaan muiden suorituksia ja Tuikku makasi vieressäni. Näin teemme aina, koko kisat ovat olleet meille mukavaa yhdessä touhua ilman suorituspaineita, eikä mitään ongelmia ole koskaan ollut.

Olimme Tuikun kanssa kahdestoista koirakko. Vuoromme tuli ja lähdimme reippaasti kävelemään kentälle. Tuikku alkoi ennen kenttää pälyillä ympärilleen. Se alkoi luimistella ja mulkoilla, eikä tullutkaan. Se vain nuuskutteli ilmaa ja sen koko olemus muuttui. Oma fiilis oli vähän hölmistynyt ja nolotti. Kaikki tietävät sen tunteen kun pitää mennä tekemään jotain ja koiraan on sataprosenttinen luotto, sitten se alkaakin vain nuuskutella ja on kuuro ja kaikki tuijottavat. Sitä tuntee itsensä vähän idiootiksi. Ensin ajattelin, että viereisestä metsästä tuli jokin haju, mutta Tuikku ihan järjestäen pyrki tilanteesta vähän pois ja pälyili vain ympärilleen. Tuomari ehdotti että jos se pelkää kehänauhaa. Tuikkua epäilytti vanteen päällä oleva kivi, joka piti kehänauhaa paikallaan. Itsevarmin tuntemani koira pöhisi ja mulkoili epäillen kiveä, eikä meinannut päästä tilanteesta yli. Kävin sitten itse istumassa kivellä, potkiskelin sitä ja juttelin sille. Kehuin Tuikkua ja laitoin kivelle nameja. Koira tuhahteli, mutta tuli kentälle. Itseltä pääsi pieni hermostunut naurahduskin, taisin vielä kysyä että mistä nämä kivet on tuotkin. Olin niin hämmentynyt ja ihmeissäni, mikä koiraa vaivaa. Yritimme lähtöön, mutta ei. Tuikku ei koonnut itseään perusasentoon, se istui taakseni tuijottaen tiukasti tuota kiveä. Katsoin koiraa ja kysyvästi tuomaria. Sain kävellä lenkin kentän ja radan ympäri ja antaa koiran nuuskutella ja ihmetellä. Kiven myötä kaikki kartiot ja kyltitkin olivat muodostuneet möröiksi ja Tuikku pälyili ja mulkoili kaikkea. Kentällä hölkyttelyn jälkeen se kuitenkin rauhoittui, kävimme vielä katsomassa kiveä ja sitten olimme valmiit aloittamaan. Omat fiilikset olivat vähän laskeneet ja harmitti. Tsemppailin ja kannustin kuitenkin koiraa ja radalla en niuhottanut sille mistään, tarkoitus oli todellakin vain pitää hauskaa ja mennä rata läpi, ilman mitään pelkotiloja.

Tuomarina PÄIVI NUMMI

68p HYL 2min 25s

Lähtö
Spiraali vasemmalle -1p taluttimen kiristyminen
Liikkeestä maahan -1p vino, 10p ylimääräinen istuminen
Saksalainen täyskäännös
Liikkeestä istu
Istumisesta maahan, kierrä koiran ympäri
360 oikealle
270 oikealle
Istu, askel, istu, kaksi askelta, istu, kolme askelta, istu -10 yksi ylimääräinen istuminen (Tuikku myös pälyili kehänauhaa ja irtosi)
Käännös vasempaan
Pujottelu edestakaisin
Koira eteen, takaa sivulle, istu
Istumisesta juosten -10p väärä asento (Tuikku meni maahan)
Maali

Meno ei näydä listalta katsoen pahalta, eikä kyllä videoltakaan. Videota katsoessa ei oikeastaan uskoisi, että hetkeä aiemmin Tuikku oli täysin yhteistyökyvytön ja haluton tulemaan kentälle. Kokonaisuutena rata meni tosi kivasti, nuo ylimääräiset istumiset pitää kyllä saada korjattua. Jos alkuhäppeninkiä ei olisi ollut, olisi tulos varmasti ollut jotain ihan muuta.

Saimme kuitenkin tuomarinpalkinnon, koska hoidin kuulemma esimerkillisesti tilannetta ja tuin koiraa. Tämä oli kyllä kiva kuulla ja saada vähän tsemppausta, koska tuntui että olen ihan pihalla tilanteesta. Tuikkukin sai puruluita ja minua muistettiin sitten suklaalevyllä. Kävimme vielä kilpailun jälkeen katselemassa rataa ja Tuikku tosiaan oli siellä jo ihan rennosti.

Jatkoa ajatellen kisarutiinit. Pitää kiertää kenttää, käydä ehdottomasti katselemassa kaikki härpäkkeet ja enemmän viritellä koiraa. Itselle varasuunnitelma tuollaisiin tilanteisiin. Nyt on taas enemmän kokemusta, kesälle olisi parit virallisetkin kiikaroituna. Ja kiitoksia tsemppareille Janika ja Teo!

05 heinäkuuta 2016

Jengi sanoo kaikenlaist, aivan sama



Eilen kävästiin systerillä pupeloa paijaamassa ja sieltä ajeltiin porukoille. Koirat saivat pihassa rällätä. Nelikon kaverikuvan ottaminen ei ollutkaan ihan niin simppeliä, Myy ja Luna eivät osaa olla paikallaan. Sensuroitiin sitten avustajan nassua.



Tämä aamu alkoikin heti ahkeralla puuhaamisella. Teimme Vilkun kanssa tasapainoharjoituksia frisbeetä ajatellen. Muutoinkin pitää hioa tekniikkaa kuntoon. Luonnollisesti tuo kuumuu hommassa ihan hurjasti ja koheltaa kiitettävästi. Omakaan motoriikka ja tarkkuus ei tokikaan ole huipussaan. Kokosin treenipäivyriin myös temput, jotka pitää opettaa nyt kuntoon. Pyöriminen sheippailtiinkin tänään ymmärryksen läpi.

Näin extempore päätin, että huomenna starttaillaan Tuikun kanssa rallymölleissä Ikaalisissa. Alo liikkeethän Tuikku osaa, omaa saamattomuuttani ettei olla nyt käyty missään. Huomenna mennään vähän muistelemaan kisatilannetta, josko vielä kesällä virallisiin.

Vilkun kanssa käytiin illalla vielä Kyröskoskella treenamassa Janika seurana. Kokonaisuutena treenit meni ihan superisti. Vilkku oli koko ajan irti eikä häiriintynyt ohikulkijoista. Yksi huutava mäykky sai Vilkun ryntäämään kohti, mutta kun vislasin, niin Vilkku pinkoi sataa luokse. Viisas ohjaaja olisi palkannut, mutta olin niin häkeltynyt hämmentynyt ja säikähtänyt että seisoin vain monttu auki ja annoin koiralle nakkia. No, pääasia että koira toimii! Vilkku toimi merkkinä, se istui ja Teo kiersi sitä. Vilkku makasi ja Teo hyppi yli ja Vilkku myös seisoi kun kaveri hyppi yli. Ei Viikaria haitannut laisinkaan, toki se sai koko ajan palkkaa, kun ensi kertaa koetettiin. Kerran vähän Teo hyppäsi päinkin, mutta siitäkään ei Vilkku häiriintynyt. Sitten itse tokosta.

Seuraaminen on mennyt tosi paljon eteenpäin. Se ei vieläkään ole vietti katossa hullunmoisesti pompottamassa, mikä on hyvä. Vilkku on kuitenkin ymmärtänyt idean, se lähtee mukaan ja se pitää kontaktia.  Jos kontakti putosi, tein uparit ja bileet kun Vilkku oli taas oikealla paikalla. Käännökset ovat vielä vähän kömpelöitä, mutta rauhassa ne sujuvat. Takapään käyttö on kehittynyt valtavasti.

Liikkeestä maahanmenoja otettiin nyt ensi kertaa ihan oikeasti liikkeestä. Käveleskelin ristiinrastiin ja kun Vilkku sattui singahtamaan vierellle tarjoamaan jotain toimintoa, käskin sen maahan. Hiffasi nopsaan ja puolen askeletta otin aina eteenpäin, enkä itse pysähtynyt. Romahtaa maahan niiku kintut pettäis, vissiin on treenit tehny tehtävänsä!

Luoksetulo otettiin pariin kertaan, tarkoituksena saada siihen vauhtia. Vilkun rynnätessä minua kohti lähdinkin pakenemaan ja juoksin niin kauan että se sai minut kiinni ja tarttui leluun. Tästä bileet ja koiralle voitto.

Alle loppukevennys video, Vilkku oppi kävelemään mun jalkojen päällä jippii! Frisbeetä tehdään aikas oikeassa mielentilassa, jos yhdestä käskystä pystyy pudottautumaan siihen, että keskittyy kävelemään tuossa. Ja sittenhän niitä kiekkoja putoilee suuhun.