20 kesäkuuta 2020

Haasteita ja yllätyksiä


 
Kirjoitettavaa on tässä kertynyt vaikka miten, kun se viimeisin julkaisematon kuulumispostaus kertakaikkisesti vain vanheni. Joten kaikki alusta, jotenkin tiivistellen ja silti rönsyillen. Edelliseen postaukseen (Mikä koirarotu meille? -pohdintaa 5/2020) palatakseni, tekstistäni jäi joillekin ehkä hieman huono kuva. Seuraavakin koira tulee ilman muuta olemaan harrastuskoira, vaikka tarjolla on paljon ja monipuolisesti muutakin kuin ihmisten kehittelemät nimellisen harrastukset. Jos tarjoaisin koirilleni mahdollisuuden vain lenkkeilyyn, en hankkisi koiraa. En uskaltanut kirjoittaa aktiivisesta harrastamisesta kovin painokkaasti, sillä käsitykseni aktiivisesta harrastamisesta on kaikki vapaa aika. Että olisin viidesti viikossa hallilla ja missä lie treenaamassa, kuten olin aiemmin. En usko vielä parin vuoden sisään irtoavani lapsiarjesta ihan niin radikaalisti, mutta kotioloissa voin aivan hyvin treenata ja kouluttaa koiraani vaikka joka päivä.

Toisaalta vuosien varrella olen ymmärtänyt myös palautumisen ja ylipäänsä kokonaiskuvan merkityksen. Se  että osallistuisin koirani kanss kurssille, omatoimitreenaisin hallilla neljästi ja jotain vielä kotonakin, siihen lisäksi kimppalenkit koirakavereiden kanssa ja ehkä yksi suunnilleen toimeton päivä kerran kuukaudessa, ei välttämättä ole koiralle reilua. Sen olen aikanaan saanut karvaasti kokea. En myöskään koe olevani sitä tyyppiä, että lupailisin kuut ja tähdet taivaalta samalla tietäen, ettei minulla ole rakettia. Ylipäänsä kovin painavien suunnitelmien tekeminen parin kolmen vuoden päähän tuntuu oudolta, etenkin kun se unelmieni ja toiveideni koiranpentu ei ole vielä edes kehittymässä. Mutta lopputulema, moneen menoon sopiva harrastuspotentiaalin omaava koira kiitos.

Teksti poiki kuitenkin halutunkin lopputuloksen ja pääsin tutustumaan muutamiin käyttö cockerspanieleihin. Taisin hiukan ihastua minulle ennalta vieraaseen koiratyyppiin. Tällä hetkellä rotuuntutustumiset ovat kuitenkin ns. jäissä, mutta jonkinlaisen suuntiman löysin kuitenkin.


Koko alkukesän molemmat lapsemme ovat olleet yötä päivää melkoisen virkeitä. Nukkuvat kyllä pitkiäkin pätkiä, mutta eivät todellakaan samaan aikaan. Miehelle osui suunnilleen samoihin aikoihin ihan älyttömän pitkät työpäivät, joten pyörittelin arkea unettomana yksikseni. Treenimotivaatiota olisi ollut, mutta en alkanut Savua kiusaamaan katkonaisilla ajatuksillani. Ostin kuitenkin vuosilisenssin kisoja ajatellen vaikka  koronan vuoksi rallytoko kisoja ei olla hetkeen pitämässä. Tokokisoihin olisimme valmiit, sitä pahuksen kapulan pitoa lukuunottamatta. Menneinä vuosina ryssin kapulan pidon niin perusteellisesti, että Savu suhtautuu kapistukseen vähän kuin useimmat koirat kynsisaksiin. Olen joutunut työstämään ajatusmaailmaani ja asennettani melkoisesti, jotta saisin opetettua pidon edes jollain muulla tavaralla. Varsin tehokkaasti voi myrkyttää esineen, sekä tilanteen, jossa koira aavistaa että jotain pitäisi haukata.

Pitoa ajatellen minulla on nyt kuitenkin oikein kirjattu suunnitelma, kannustimet, ideat ja visiot. Siinä onkin tämän kesän kuumin projektimme. Olin jo luovuttaa kokonaan tokon suhteen ja ajattelin siirtyväni pelkkään rallytokoon. Vielä toistaiseksi tehdään kuitenkin molempia, mutta ehkä tokon alokkaan jälkeen jatkan (toivottavasti) luokkanousuja rallytokossa.

Harrastuslajeissa on harppailtu hiljaiselonkin aikana eteenpäin, mutta ohitukset hihnassa ovat kyllä yksi murheenkryyni. Karkeasti ottaen verrattuna muutaman vuoden takaista Savua ja tämän päivän Savua, on kuin koiran koko persoonallisuus olisi muuttunut. Aiemmin Savua eivät kiinnostaneet vieraat ihmiset, saati koirat. Kaikki ulkopuolinen, mikä ei koskenut meitä, oli kuin ilmaa. Sitten sain lapsia. Savu alkoi yhtäkkiä riemastua kaikista ihmisistä ja säntäsi suinpäin tuntemattoman remppareiskankin syliin. Remppareiska tietysti pelkäsi koiria, myös Savua joka oli hetkeä aiemmin nukkunut lattialla ryömimistä harjoittelevan vauvan vieressä. Ihmisistä ilakoiminen jatkui ja rönsysi niin, että nykyään Savu terveehti ihan ketä vaan ja hyvin usein vasten hyppimällä. Nuoren Savun kanssa en olisi kuunaan päivänä uskonut, että siitä totisesta viilipytystä tulisi haliva vahtikoira.

Mitä tulee muihin koiriin. Samoihin aikoihin Savu kiinostui myös muista koirista. Tämä ilmeni etenkin treenikentällä, jossa Savu alkoi vilkuilla muita ja meinasi minulta karatakin. Treenikentällä ongelmaa ei enää ole, mutta lenkeillä kyllä. Savu tahtoisi moikata useimpia vastaantulevia koiria. Vielä vuosi sitten se pursusi intoa sen suhteen. Nykyisellään meno ei näytä enää niin iloiselta, vastaantulijan silmään ehkä pelottavalta. Liiaksi paisunut turhauma, kun ketään ei moikata, on saanut aikaan rähjäämisen. Voimme ohittaa muita koiria sujuvasti sopivan etäältä. Mutta vaikkapa viime viikolla polulla vastaantullut koira sai aikaan melkoisen huutosirkuksen. Tilanne oli toki jo valmiiksi hiukan käsiin levinnyt, sillä en ollut liikenteessä yksin ja vaikka olin yrittänyt väistää vastaantulijaa jo aiemmin, täti päätti koirineen kävellä aivan meihin kiinni. Nämä ovat ikäviä tilanteita ja seuraavat ohitukset stressaavat itseäni sitten enemmän, mikä näkyy suoraan Savun reaktioissa. Kaupungilla vastaavaa ongelmaa ei ole tässä mittakaavassa, sillä se on ympäristönä niin poikkeava, että Savulla on ns. tietty työskentelymoodi päällä.

Hihnalenkkien ohituksia olemme jonkin verran harjoitelleetkin ja varsin hyvällä menestyksellä. Onnistuneimmat treenit saisin ilman lapsia, mutta pääsen lenkille yksin suunnilleen klo 04 tai 21. Tuohon aikaan saa vastaantulijoita etsiä kivien ja kantojenkin alta. Käymme hihnalenkeillä ylipäänsä todella harvoin, ja vielä harvemmin täällä kotoisissa maastoissamme näkee ketään. Kun sitten eksymme jonkun kanssa samalle reitille, yleensä koko lenkin ahtaimmassa ja hankalimmassa kohdassa, olemme Savun kanssa aivan yhtä yllättyneitä. Havainnosta seuraavan sekunnin aikana ratkeaa se meininki, miten pääsemme toisen koiran ohi. Suunnilleen joka kolmas kerta menee hyvin, eli pitkälti ne, jolloin toinen vastaantuleva koira ei ole ollut kovin hyökkäävä. Keväällä olin lenkillä vaunujen kanssa, kun ohitimme kohtuullisen hienosti kävelytiellä toista koirakkoa. Meno muuttui salamannopeasti, kun kohdalla ollessa iso labbis tempaisikin flexin täyteen mittaansa tullessaan rähisemään meille. Se siitä onnistuneesta ohituksesta.

Ihan hirveästi minua ei stressaa se että Savu haukkuu, mutta tempominen on ärsyttävää. Oikein epäonnistuneiden kertojen jälkeen Savu jää kyttäilemään ympäristöä, tuleeko vielä jostain joku. Jos täällä tulisi varsinaisesti tuttuja vastaan, Savu saisi ilman muuta pienen rauhoittumisen jälkeen moikata vastaantulijaa. Uskon, että se vähentäisi painetta muiden vastaantulevien koirien suhteen. Tällaisia tuttuja koiria saamme lenkeille vastaan vain sovitusti, eli harvoin ja silloinkin muissa maastoissa.


Retkellä ei olla käyny koska korona. Minua ei huvita lähteä kansallispuistoihin jotka kuuleman mukaan pursuavat ihmisiä. Vaikka rajoituksia on nyt purettu, suhtaudun liikehdintään silti vähän varauksella. Kyllä me ehditään myöhemminkin seikkailla, jos ei tänä kesänä ihan niin paljoa kuin piti. Tosin Savu ei taatusti pistä pahakseen, ettemme telttaile helteessä. Teltassa tulee nimittäin kuuma.

Savu yllätti meidät kaikki, ryhtymällä yhtäkkiä uimaan. Ihan kuin lottovoitto, sillä hellepäivien liikuntamuodoksi uinti on paras ja ajankäytöllisesti minun kannaltani toiseksi paras. Aiemmin Savu ei ole uinut, ainoastaan vähän lätrännyt vedestä. En oikein tiedä mikä siihen viime rantareissulla meni, mutta tuolloin ei ollut muita koiria mukana. Ehkä muiden vauhti ja roiskiminen on närkästyttänyt totista koiraani niin, ettei se ole tohtinut itse pulikoida.

Kesä me vietetään niin spontaanisti, kuin suinkin.

2 kommenttia:

  1. Tuo nykyinen Savu kuulostaa Hipulta. Ennen oli sellainen kiltti hihnakoira, sitten se jossain vaiheessa muuttui äriseväksi juoksuisaksi nartuksi jonka piti rähistä kaikille. Ongelmaa ei auttanut se että kolmisen kertaa sen päälle hyökkäsi kaupungissa asuessa isompi sakemanni. Ja kun lenkillä opeteltiin ohittamista, vastaantulija päästi oman koiransa löysälle meidän kohdalla. Tuntui että kaikki meni vtuiksi. Nykyään maalla ei tarvii kohdata niin paljoa koiria, mutta naapurin ja kaverien koirat pitää mielen virkeänä ;) ehkä se luonnekin vähän tasoittui kun ei ole juoksuja enää.
    Aloitettiin taas agility ja uutena tapakoulu. Niissä on mennyt hyvin, Hippu on oikee mallioppilas kunhan se palkka on kohdillaan. Vika on varmasti enemmän täällä hihnan päässä kun en aina tajua palkata. Ehkä oon enemmän itse oppinut asioita ja etenkin tuo tapakoulu on ollut hirveen opettavainen. Agilityn suhteen ei ole tavoitteita, kunhan vaan käydään harrastamassa ja onhan se tosi kivaa. Täällä pikku kylällä kun ei niitä aktiviteettejä niin ole niin kiva käydä jossain :)
    Toivottavasti saatte pian talon myytyä ja löytäisitte uuden sopivan kodin :) Ihanaa kesää teille! Oispa kiva kun Hippu olis uimamaisteri niin viilentäisi itseään. Mut se vaan kahlaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän paljon voi koiratkin muuttua suuntaan ja toiseenkin. Totta kai koiran kannalta Savun elämä suorastaan järkkyi, kun siltä lähti samaan aikaan sekä rajaton koiraseura, että minä, kun en ollutkaan enää jatkuvasti koiran saatavilla. Näin ollen ulkopuolisten ihmisten ja koirien arvo nousi suorastaan pilviin ja ne alkoivat kiinnostaa Savua erilailla :)

      Kiva että ootte päässeet vähän harrastamaan mieleisiä juttuja :) Ihanaa kesää teillekin!

      Poista

Keskustelethan asiallisesti.