07 marraskuuta 2021

Marrasretki Riuttaskorpeen


Marraskuisena lauantaina spontaani retkikuume kävi sietämättömäksi ja niinpä pakkauduimme autoon. Olin päättänyt suunnata jo vähän ränsistyneeseen luottokohteeseeni Riuttaskorven virkistysmetsään. Olen sekä yöpynyt että päiväretkeillyt tuolla lukuisia kertoja ja lähellä sijaitsevista retkipaikoista se on ehdottomasti lempparini. Savu terästäytyi jo keittiössä, kun huomasi minun tekevät voileipiä rasiaan ja kaatavan kaakaota termokseen. Kokeneelle retkikoiralle nämä ovat päivänselviä vihjeitä, että kohta mentäisiin.

Ja niin me mentiin, heti auringon nousun jälkeen pikkuväki ja Savu olivat autossa lähtövalmiita. Kolmivuotias Papu pettyi edellisellä retkellämme (Ritajärven luonnonsuojelualua 10/2021) kun emme tehneetkään nuotiota. Tällä kertaa haimme retkelle mukaan yhdet apukädet, veljeni vaimo Jennin. Pikkuväen kanssa nuotio kosken vieressä on ainakin minulle vähän liian iso pala kakkua, joten yksi aikuinen lisää tuli tarpeeseen 😅


Olimme perillä jo klo 10 ja suuntasimme Haukijärven kierrokselle. Parkkipaikkaa oli levitetty reilusti sitten viime näkemän ja Suutarilankosken laavulle päin näkyi menevän leveä murskeella kuorrutettu tie. Hiukan erilainen näky, kuin viime kerran heinittynyt ura, jossa meni pieni polku. Ilmeisesti paikkaa on tarkoitus huoltaa, vaikkakaan Haukijärven poluilla ei mitään uutta ollut.

Pitkospuut olivat lahonneet paikoin kokonaan, mutta kriittisten kohtien siltoihin oltiin tuotu vähän uudempaa ja kestävämpää lankkua. Niinpä me selvittiin ojien ja purojen ylityksistä kengät kuivina. Alkumatkasta aurinkokin näyttäytyi ja Haukijärvi oli peilityyni. Retkeä parhaimmillaan, hiljainen luonto, eikä muita retkeilijöitä lähimainkaan. Kuka sitä sen ihmeellisempiä palveluita kaipaisi?


Säätilanne muuttui melko nopeasti. Aurinko meni pilveen ja paksu harmaa peite verhosi koko taivaan. Sen jälkeen satoi rakeita. Raekuuron jälkeen tuli vettä sen verran, että Savunkin turkki kastui. Meillä ei ollut aivan varsinaisia sadevaatteita, mutta hetkelliset sadekuurot eivät onneksi kastelleet ketään seurueestamme aivan läpi. Kuvitelmat aurinkoisista koira-lapsi kuvista Haukikallioilla haihtuivat, sillä Haukikallioille päästessä keli oli jäähtynyt ja taivas harmaa, vaikka sade taukosikin.

Reippaasti pitkospuita tepastelleet lapset söivät välipalaksi hieman voileipiä ja tienasi Savukin juustosiivun. Pienen tauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Suutarilankosken laavua. Savu poikkesi polulta vähän joka välissä rantaan siltä varalta, että se löytäisi vesikirppuja. Rannalla oli kuitenkin hiljaista, liekö jo vesikirpuillekin liian kylmä.

Torttilantielle tullessamme lähdimme eri suuntiin. Minä lähdin Savun ja Pipan kanssa hakemaan autolta polttopuita ja makkaroita, kun taas Jenni ja Papu jatkoivat matkaa polkua pitkin kohti laavua. Vaikka kävelymatka autolle vähän kiersi, olimme lopulta liki täsmälleen samaan aikaan laavulle vievän reitin risteyskohdassa. Kolmevuotias kun ei mene pitkospuilla aivan mahdottoman lujaa, vaikka reippaasti kävelisikin.


Laavun nuotiopaikalla olikin vielä hiillos edellisten retkeilijöiden jäljiltä joten saimme nuotion helposti syttymään. Savu asettui suuren kuusen viereen lepäämään. Se piti kuitenkin tarkasti silmällä makkaroita, joista tietysti liikeni sillekin pieniä paloja. Kosken kuohuja kuunnellessa ja nuotion liekkien leikkejä katsellessa mieleni lepää ja akkuni latautuvat. Vaikka toki täytyi pitää silmällä, ettei kukaan putoa koskeen tai polta itseään nuotiossa. Pipa tosin nukkui nuotion, kosken ja makkaroiden ohi. Sille ulkoilu raittiissa ilmassa teki tehtävänsä ja se otti kantorepussa tunnin tehotorkut.

Suutarilankoski on yksi lemppari kuvauskohteitani ja niin kuvailin Savua kivillä tälläkin kertaa. Toki jalan sijaa oli katsottava vähän tarkemmin, kun taapero nukkui selässäni, mutta kuivin jaloin selvisin. Onnistuneiden kuvien jälkeen suuntasimme autolla ja se idea kelpasi Papullekin hyvin.

Kaikkinensa vietimme maastossa aikaa hieman alle neljä tuntia. Sen aikaa pikkuväkikin jaksoi olla hyväntuulinen ja sopuisa, joskin viimeiset puoli kilometriä olivat jo vähän tahmeat. Minulle ja Savulle matkaa kertyi 5km autolla koukkaisun tähden. Papu käveli 4,5km ja olen kyllä jaksamiseensa tyytyväinen - pitkospuut ja vaihteleva maasto korkeuseroineen ei ole pienelle pojalle ihan läpihuutojuttu.

Onnistunut päiväretki on omiaan kasvattamaan retkikuumetta lisää. Kenties ensi kerralla kävelymme Kuttulammille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelethan asiallisesti.