Olipahan vuosi! Sitä tiedä edes mistä aloittaisi, kun päätin tähän postaukseen suoltaa kaiken senkin mitä en muutoin ehtinyt kirjoittaa. Vuosi vuodelta tuntuu myös luontevammalta kirjoittaa vuosikoosteen oheen omiakin kuulumisia ja mietintöjä, liittyväthän ne kuitenkin vähintään epäsuorasti koiriin ja niiden kanssa harrastamiseen. Spoiler yhteenvetona voin kuitenkin todeta, että hyvä vuosi oli. Sitten lopulta. Kirjoitusvirheitä tästä mätöstä löytyy varmasti. Kysy jos joku osuus jää ihan mysteeriksi.
Aloitetaan alkuvuodesta ja valutaan ripotellen tähän päivään. Mättäsin täytteeksi runsaasti kuvia ja tokikaan jo kirjoitettuja juttuja en raapustanut uudestaan vaan tuttuun tapaan linkeistä löytyy lisää. Ilmeisen vähän ehdin kirjoitella vuoden aikana yhtään mitään, mutta jokusia kuitenkin.
Talvi alkoi tietysti kunnon pakkasretkellä kun lähdin koirien kanssa ensin ikuistamaan täysikuun ja sitten laavuun nukkumaan. Voitkin lukaista retken loppukertomuksen postauksesta Kuutamoretki 1/2023. Talviretkeily kuitenkin inspiroi ja houkuttaa, sekä Instagramissa meitä seuranneet ovat varmasti saaneet kiinni kuuvillityksestäni. Tammikuussa päätin että jos Luoja suo, ikuistan jokaisen kuutamon koirieni kanssa.
Talvea jatkettiin tokotreenien ja tokovalkun parissa. Savun kanssa treenit tuntuivat hengähdystauolta, kun taas Loimun kanssa puristin itsestäni kaiken mitä irti lähti. Onneksi meillä on tosi kannustavat treenikaverit ja nyt voi jo hymyillen katsella miten vuoden takainen pinnistely on historiaa. Ja ne jutut mihin silloin panosti, kantavat tänä päivänä hienosti.
Talvelle ajoittuivat myös Loimun terveystarkit. Terve Rakettikettu, vain selässä LTV1 joka ei Loimua itseään onneksi vaivaa. Kaikenlainen tutkiminen oli Loimusta katastrofaalista ja eläinlääkäriä se inhoaa varmaan lopun ikäänsä. Tämän voi lukea niinkin päin etten oikein koe taitojeni riittävän siihen että Loimu suhtautuisi tutkimiseen ja kiinni pitämiseen riittävän ideaalisti. Harjoitellaan kuitenkin, jotta voidaan vähentää turhaa haitallista stressiä. Talvesta tähän päivään lipuessa ollaan jo kehitytty, motivoiduttu ja haettu ammattiapuakin!
Kuutamokuvaukset jatkuivat ja oikeastaan tunnistin ja tunnustin miten tärkeitä hetkiä ne minulle olivat. Kun olin noin muuten ihan rikki ja loppu, tästä kuvausprojektista tuli hyvin tärkeä pinnalla pitäjä. Aina tulisi uusi kuutamo ja vielä en voisi antaa periksi. Nyt ne menneet tunteet ja ajatukset tuntuvat kaukaisilta, mutta silloin mieleni oli niin pohjalla että itse pidän toipumista ja henkiinjäämistä silkkana ihmeenä.
Loimun tokovalkusta tuli itselleni myös hyvin tärkeä. En oikeastaan uskalla edes ajatella missä oltaisiin Loimun kanssa ilman Riitan tärkeitä oppeja ja kannustusta! Kirjoitin aiheesta kevättalvella ihan oman tekstinsä ja toivon sen kannustavan muitakin Loimun tokovalkku - ja mitä opimme 2/2023.
Talven luetuin blogiteksti oli Varhaiset talviaamut 2/2023
Kevät alkoi varsin talvisissa keleissä ja vielä maaliskuun puolivälissä kävin yölenkillä jäällä. Harvana keväänä on enää maaliskuussa uskaltanut jäälle. Loimun kuutamokuva onnistui tuurilla niin hyvin, että teetin siitä lopulta taulun. Kalenteriin ilmestyi lisää koiramenoja ja kevään valostuessa treenailtiinkin ahkerasti. Päiväretket kotimetsään olivat arkipäivää ja koirat ulkoilivat runsaasti. Opin tunnistamaan paremmin omat rajat ja antamaan periksi: luvan itselle myös levätä.
Loimu pääsi mukaan muutamille kuvauskeikoilleni, joista en ajantasaisesti ehtinytkään raportoida. Pääsiäisen aikaan kuitenkin kuvasin collie Rogeria ensi kerran ja Loimu tapasi tämän herrasmiehen. Loimuhan tietysti järkyttyi ja räjähti, mutta kärsivällinen Roger sulatti Loimun sydämen. Oikeastaan Rogeria voisi jo nimittää yhdeksi Loimun parhaaksi ystäväksi. Myös Rogerin ihmisiin on ollut ilo tutustua! 💛
Huhtikuisena yönä suunnattiin illalla tietysti vapauteen ja ei muuta kuin keväthankeen (tai siihen mitä hangesta oli jäljellä) nukkumaan. Se olikin ikimuistoinen yö se, kun ensi kerran maastossa heräsin miesten puheääneen. 😅 Yöt ulkona ovat vuoden parhaita öitä ja tästäkin reissusta raapustelin omaa tekstiä keväällä Yö ulkona 4/2023.
Talvesta kevääseen Savulle pääsi hiukan kertymään ylipainoa ja liukastelua varoessaan se jumiutti selkänsäkin oikein kunnolla. Keväällä ja kesällä Savu kävi pari kertaa hierojalla ja sen jälkeen poropuolikas onkin voinut hyvin. Jumppailuja on jatkettu säännöllisen epäsäännöllisesti. Niihin resurssit ovat riittäneet paremmin kuin pyörälenkkeihin, joista kuitenkin pidän enemmän.
Kevättalvella tein vielä perjantaikeikkaa varhaiskasvatuksen yksikköön, mutta huono työilmapiiri ja henkilökohtaiset syyt sinetöivät päätökseni että soteala riittää. Ja niin se sitten riitti ja lakkasin keikkailemasta. Käteen jäävä raha keikkatyöstä ei ollut kovin suuri, ottaen huomioon uupumisen ja lasten raahamiseen ympäriinsä sukulaisille hoitoon. Päätin että panostan ennemmin yritykseni töihin ja karsin kuluista. Pikkuväenkin mukaan "äiti vois mennä vaan koirahommiin". Kyllähän minä vallan hyväntuulisena kotiudun kuvauskeikoilta, sen huomaa lapsikin. 😁 Jälkikäteen tämä kyllä kannatti. Mulle aukeni uusia työtehtäviä ihan nurkan takaa ja tällä hetkellä kaikki työni liittyvät suoraan tai epäsuorasti koiriin, parasta 💙 Samalla voin toimia omien arvojeni mukaan joka on aika iso perusta hyvinvoinnin pohjalla - kotiäitiys ja yrittäjyys on tähän mennessä mätsänneet hyvin yhteen. Eikä sovi unohtaa raapustaa vähän kiitosta isännälle ja läheisillekin tästä.
Kevään odotetuin reissu suuntautui Itä-Suomeen, kun käytiin Loimun kanssa telttailemassa Kolovedellä. Suunnattiin sinne Anniinan ja Uunon kanssa ja sitten matka jatkui Kerimäelle paimennustaippareihin. Koko kolmen päivän reissu oli pelkkää koiraa ja ulkoilua, että melkosen parasta sellaisenaan. Kaksi uutta kansallispuistoakin saatiin ruksittua kartalta, kun toinen yö vietettiin Repovedellä. Olinkin ensi kertaa niin kaukana kotoa taivasalla ja pelkästään koiran kanssa.
Reissukertomus olikin koko kevään luetuin teksti Loimun Road Trip 5/2023.
Reissun päätteeksi Volvo pudotti jarrunsa johonkin matkalle ja luisutin sitten vaihteilla sähläten auton huoltsikan parkkikselle. Siellä sitten odoteltiin helteessä kyytiä kotiin. Viikko menikin kipeiden lasten kanssa ilman autoa, samalla kun isäntä oli töissä ja Kida meillä ensi kertaa hoidossa. Taattua Jenny laatuista meininkiä mutta voi että yks extrakoira voikin piristää viikkoa. Ja niin siitäkin sitten kunnialla selvittiin. Apuakin toki saatiin, muistaakseni joku sisaruksista toi ystävällisesti ruokaa oven taa ja seuraavalla viikolla isäntäkin korjasi Volvon kuntoon kaverinsa kanssa. Kaikkea sitä jäi muisteltavaksi. 😂 Toukokuun meiningit 6/2023.
Aioin kirjoittaa kesällä vaikka mistä, mutta kuumat tiet veivät mennessään. Öitä maastossa, treeneissä, kuvaamassa ja siellä ja täällä. Välillä vähän väsytti ja yritinkin malttaa kuulostella omaa vointia jotta en syöksyisi loppuun palamisesta seuraavaan. Vaan oli ne kaikki kesäyöt hyvässä seurassa tokoillen taas sen arvoisia. Märkiä sukkia, vekkejä säärissä, nokkosia pohkeissa ja "olen minä tästä ennenkin mennyt" reittejä. Kaikkea semmoista itselle normaalia ja kivaa. Viime kesänä ei tarvinnut enää pikkusammakoitakaan ihastella yksin, vaan lapset ja Loimu ihastelevat niitä perässäni. Tokoleiri on jo vakiosetti kesässäni, seuraavakin on jo merkattu kalenteriin.
Hetken mielijohde muuttui inspiraatioksi ja hain opiskelemaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kyllä ilahduin kun opiskelupaikka järjestyi Visuaaliviestinnän Instituuttiin. Kameran kanssa perusteet ovat hanskassa, mutta studiosta ja ihmisten kuvaamisesta en tiennyt oikeastaan mitään. Opintojen aloitus jännitti ihan hirveästi ja hetkellisesti ajattelin ettei tästä tule mitään. Yllätyksekseni kestin sen jännityksen, se muuttui helpotukseksi ja meidän luokassa on rento meininki. Ja kaikki se mitä en osaa, niin sitähän minä nyt pääsen harjoittelemaan.
Kesällä kännykkä lahosi ja puolet treenivideoista hukkui. Sitten oli pelkkiä keskenään omassa rauhassa treenejä ja lopulta videoiden kuvaaminen ja koosteiksi tekeminen vähän jäi. On aina jotenkin yhtä harmillista ettei jaksa tehdä jotain mitä haluaisi kovasti tehdä, mutta opettaahan se tämäkin. Koirat on treeniin kuitenkin tyytyväisiä ja motivoituneita, oli videota tai ei.
Tekemätön kesä ei ollut. Yhden päivän pihatalkoot kaatoivat viisitoista koivua ja niiden parissa loppukesäni menikin. Vähän tuli saha- ja kirveshommat lopulta korvista ulos, mutta nytpä oon ihan itse tehnyt meidän talven polttopuut. Se oli kirjaimellisesti verta, hikeä, kyyneleitä ja kaupan päällisinä savea ja paskaa. Mut liike on lääke, tekemisen meininki, näkee oman käden jäljen ja hahaa pystyinpäs. Koirat olivat ahkerasti mukana repimässä oksia ja hätyyttämässä puuliiterin jyrsijöitä.
Yksi kesäpäivä vietettiin ystävän kanssa Tampereella. Kerrankin puin jotakin muuta kuin saappaat. Savu on kyllä niin elementissään kun kuvaillaan ja matkataan. Pääsi ensimmäistä kertaa laivaankin, kun suunnattiin Viikinsaareen. Koko reissukertomuksen voit lukea postauksesta Retki Tampereelle 8/2023. Oon kyllä onnekas ja onnellinen, että vaikka vuodet kuluu, niin edelleen on ystäviä joille voi ehdottaa mitä kummallisimpia ideoita koirien kanssa. On asioita, jotka ei muutu tylsiksi ja juttuja joihin en koskaan ole liian mitään.
Kesä huipentui kolmen päivän reissuun Hangossa. Vähän otti kunnon päälle kiertää reissun aikana mahdollisimman monta retkikohdetta sekä juoda jotakin jokaisessa baarissa. Mutta voi ettien että oli kivaa ja jäi muisteltavaa. Hyvät synttärit oli! 😂 Loimu oli ihan tosi hieno reissukoira, kelpaa suunnitella uusiakin reissuja.
Kesän luetuin teksti Hanko - Koirareissun paratiisi 8/2023.
Elokuussa koirat olivat muutaman päivän hoidossa, kun itse suuntasin työreissulle Helsinkiin. Savu meni siskolleni nauttimaan vauva-arjesta (Savu ihan oikeasti pitää pikkulapsista tosi paljon, etenkin sen ikäisistä jotka heittävät ruokaa lattialle) ja Loimu lähti Kidan kaveriksi. Hyvin oli mennyt molemmilla koirilla. Etenkin Loimu yllätti positiivisesti, että se oli osannut asettua kerrostalossa lepäämään eikä ensimmäisen päivän jälkeen enää reagoinut rapun ääniin. Ja tässäkin yhteydessä ystävien merkitys korostuu, kun ei niitä koiria ihan joka paikkaan voi hoitoon lähettää.
Jos viime vuonna matkasin mainoskuvauksiin Loimun kanssa, niin tänä vuonna malleiltiin Savun kanssa. Ja vieläpä ihan lähellä kotiseutua! Ootko jo käynyt Hevonkuusessa? Savun voi bongata alla olevalta videolta 🌲 Malleiluihinkin tuli pari muuttujaa, kun alunperin piti mennä paikalle Savun ja isännän kanssa. Isäntä kuitenkin estyi pääsemästä mukaan, mutta järjesti paikalle hyvin nopealla varoitusajalla kaverinsa. Hyviä kavereita on isännälläkin!
Kida jatkoi meillä hoidossa ja onkin ollut meillä puolen vuoden aikana enemmän kuin muualla. Muutaman viikon taukoja ja viikonloppuja on ollut välissä, mutta kyllä herttainen australialainen vakiintui nopeasti osaksi kalustoa. Kidasta on tullut pikkuväelle hyvin tärkeä koira. Sormet ristissä toivotaan, että jostain löytyy Kidalle oma koti.
Loppukesä ahkeroitiin treeneissä hioen Loimun näyttelytaitoja. Erityisesti hampaiden katsomista ja muiden koirien kanssa ravaamista. Loimu kun ei luonnostaan ole käsittelyn ystävä saati tunne käsitettä hitaasti muiden kanssa. Loimusta kaikki on täysiä kilpaa eteenpäin jne. Harjoittelu tuotti kuitenkin tulosta ja sadepäivä ensimmäisissä näyttelyissämme sujui kivasti. Onnea on taas ystävät, eikä me olisi selvitty reissusta mitenkään ilman Miraa. Hän on vastaillut kysymyksiini paitsi rally-tokosta, tänä vuonna myös näyttelyistä ja ilokseni vielä kuvannutkin molempia. 💛 Koko näyttelykertomuksen pääset lukemaan Kihniö RN 9/2023.
Muutamissa näyttelyissä katselleena kirjoitin niistä ajatuksiani luonnoksiin. Koirien käsittely on vähintäänkin kyseenalaista ja alueet ylipäänsä ahtaita. Toisaalta ulkopuolelta mukaan tulleena tämä olisi kuin tuulimyllyjä vastaan taistelua, mutta sama se. Teksti jäi kuitenkin lojumaan luonnoksiin ja odottelee siellä viimeistelyä ja omaa aikaansa. Otantani näyttelyihin on tietysti suppea, mutta käsityksestä jäi sellainen että en mieli koirien missikisoista meille harrastusta.
© Jonna Mäkinen
Kaikkinensa Loimu on ollut kyllä ihan huippukoira. Siitä on kuoriutunut oikein järkevä ja monta perusasiaa osaava junnukoira. Välillä olen potenut syyllisyyttä siitä, ettei se osaa jo enempää. Toisaalta siihen panostaminen viime talvena vei mehuja aikalailla, kun silloin kaikki tuntui niin vaikealta ja Loimu vain räjähteli. Kesästä eteenpäin treenaaminen sen kanssa ei ole ollut raskasta, vaan oikeasti tosi kivaa ja helppoa! Sitä voi pitää irti ja se on tosi sitoutunut yhteistyöhön. Nyt vain kiritään tehtäviä ja taitoja kiinni, niin päästään ensi kesänä tokoilemaan ihan oikeasti. Samaa tahtia voisin myös lopettaa tähän mennessä tehdyn työn vähättelyn.
Syksyllä kesän tekemisaktiivuus ja unista tinkiminen alkoi taas näkyä hienoisena uupumisena. Tai luulin sitä väsymykseksi, mutta teinkin positiivisen raskaustestin joka selitti olotilan. Samalla havahduin että Savuhan oli lakannut hyppäämästä minua vasten. Se tiesi taas ennen minua raskaudestani. Ja ilahduin siitä. Ehdin prosessoida ja suunnitella opintojen ja työasioiden uudelleen järjestelyä. Olin valmistautunut kertomaan raskaudesta ihan pian kaikille, kunnes viikkojen jälkeen tuli se aamu kun vatsaa viilsi ja veri valui reisiä pitkin juostessani alakertaan vessaan. Niin pumpulissa olen onnistunut elämään, että tätä aiemmat kaksi raskauttani olivat päättyneet onnellisesti synnytykseen. (No oli tässä välissä yksi aiempi keskenmeno mutta niin varhaisessa vaiheessa etten ehtinyt edes sisäistää koko raskautta.)
Tämä raskaus meni kesken. Enkä oikeastaan ennalta edes arvannut, miltä se tuntuisi niin fyysisesti kuin henkisesti. Eihän tästä voi edes kertoa kenellekään, kun ei melkein kukaan tiennyt. Pitäisivät naurettavana, kun lapsia kuitenkin on jo ja blaa blaa. Nyt useampi kuukausi myöhemmin kirjoittaminen on kuitenkin osa prosessia ja tuntuu tosi tärkeältä raapustaa nämä ylös. Makasin kaksi päivää sängyssä koska teki oikeasti aika kipeää. Ihan hirveä sotku. Hirveän paha olo. En tietenkään tiedä miltä lapsettomuus tuntuu, mutta en myöskään ennalta arvannut miten pahasti keskenmeno viilsi ja nosti pintaan tosi kipeitä tunteita. Alkusyksyn olotilaa voisi kuvailla niin pahaksi että jos olisi osunut kohdalle vuoden takaiseen terveydentilaan niin olisin taatusti päättänyt päiväni samantien. Tänä syksynä siinä kaikessa murehtimisessa ajattelin lopulta niin, että onneksi osui juuri tähän syksyyn. Juuri siihen ajankohtaan ja niin ja noin. Vaikka niin kovasti olisin halunnut olla raskaana. Ei se auttanut lopulta muu kuin nöyrästi ristiä käsiä kaiken kiukuttelun ohella. Asiat nyt ei vaan menneet niin kuin ne ois voinut mennä. Se on elämää ja toisaalta kipu on osa kasvua.
Surkean olon myötä yöunet menivät harakoille muutenkin, joten kävin sitten öisin kuvailemassa tai ihan vaan ajelemassa ympäriisä yökuvauspaikkoja etsien. Varmaan lapsellisuuden huippu mutta yöajelut tuntuu tietynlaiselta vapaudelta. Olisin tehnyt sitä varmaan muutenkin, mutta nyt luovat ideat menivät puhtaasti pahan olon, pettymyksen ja surun prosessointiin. Siellä yöllä soramontulla istuessa kukaan ei häirinnyt kun suutuspäissäni potkin hiekkaa ja itkin. Tai toisella kertaa vain istuin ja rapsutin sylissä olevaa Savua. Satoi kaatamalla vettä, mutta ei se haitannut. Sillain meni jokunen syysyö.
Syksyyn osui kuitenkin sopivasti nuotioretkiä ja mukavia tekemisiä ystävien kanssa ja kyllä se olokin selkeni. Nyt on jotenkin ihan käsittämätöntä miten vain viikko keskenmenon jälkeen (vaikka fyysisesti kipuilin kaikkiaan kuukauden päivät) sain kasattua itseni niin että saatiin Savun kanssa tokokokeesta ykköstulos. Se vaati kyllä hirmuisesti keskittymistä ja viikolla pohdin olisiko järkevämpi kuitenkin perua. Onneksi mentiin, se oli kiva ja hyvä hetki se. Tokokoe 9/2023.
Syksyn luetuin ja kaiken huomion ansainnut teksti oli Koiran eroahdistus 9/2023
Muu elämä tarjoili syksyyn vastapainoksi kaikkea kivaa. Isäni riistakamerassa näkyi karhuja ja innostuin niin etten ollut paikallani pysyä. Enkä pysynytkään, kävin samantien koirien kanssa katsomassa jälkiä ja ulosteita. Myöhemmin sain vielä paikkavinkin, missä karhut voisi potentiaalisesti nähdä. No hämäränä perjantai-iltana seikkailimme Savun kanssa metsäautotiellä pellon laitaan. Ja ai hemmetti. Siellä ne olivat. Kaksi karhua. Ehkä sata metriä etäisyyttä. Ne nousivat katsomaan ja kävelivät pois. Seisoimme Savun kanssa ihan hiljaa ja tuijotimme. Savu olisi halunnut juosta perään, minua harmitti että oli liian pimeää kuvaamiseen. Mutta ihan sama vaikkei kukaan uskoisikaan, kyllä minä tiedän mitä näin.
Seuraavana päivänä sain kyydin samalle sijainnille päivän valolla. Asetuimme hirvitornin viereen. Savu alkoi samantien nukkumaan ja minä hiirenhiljaa kyttäsin josko nallet saapuisivat pellolle uudestaan. Joo, tiedän että epätodennäköistä typerää ja vaikka mitä, mutta hyvin viihdyin kuusi tuntia keskenäni palelemassa 😂 Ei nähty karhuja, mutta useita muita eläimiä kyllä. Vielä minä otan karhusta kuvan luonnossa, en ehkä ensi vuonna mutta joskus.
Kun odotimme sinnikkäästi karhua, mutta...
Syksy oli ulkoilua, metsää, omia treenejä koirien kanssa, vaihtelevia hoitokoiria, vakkari hoitokoiraa, kuvauksia ja lisää metsää. Metsäretket tuli kyllä tosi tarpeeseen.
Koska tykkään istua metsässä, tartuin sitten eteen tulleeseen tilaisuuteen päästä seuraamaan metsästystä. Jokunen vuosi sitten haikailin josko joskus metsästäisin itsekin, mutta ei oikein päästy isännän kanssa yhteisymmärrykseen semmosesta. Muistan myös aina vannottaa että "en minä sitä, enkä tätä, enkä tutustu, enkä kysy mitään". Niinpä niin. Sinne sitten lähdin isännän kaverin matkaan kyselemään tyhmiä ja ihmettelemään kaikkea. Ja oikeestaan teki kyllä tosi hyvää istua koko päivä toimettomana paikallaan ja jutella ihan vaan niitä näitä. Olin kyllä ajatellut että jos on ihan tyhmää nii en mene toiste ja ihan sama sitte. Kaiketi olen houkuteltavissa minne vaan jos juttuihin liittyy nuotio ja lähdin sitten riesaksi mukaan toistamiseen. Miljoonan kysymyksen jälkeen minua ei paljon tarvinnut yllyttää, kun olin merkannut kalenteriin tutkintopäivän. Ja tätä kirjoittaessa tilanne on se, että minulla on voimassa oleva metsästyskortti. Jotkut nylkemisharjoituksetkin on takana, kaikkia yllätyksiä osuu kohdalle. Kesällä en ois uskonut puoliakaan mitä tuleman pitää, mutta tämmöstä sattuu. Jää nähtäväksi etenenkö koskaan ampumarataa pidemmälle ja mihin mielenkiinto ja resurssit riittää.
Karhuintoiluni sai jatkoa vielä sen verran että kertaalleen kävin koirien kanssa yöpymässä ihan karhjen reitin vieressä. Oli kyllä niin loppusyksyä ja pakkaskelit jo, että tohtivatko nalletkin olla talviunilla. Kuitenkin kuutamokuvauksien jälkeen päätin että metsään on päästävä ja sillä sipuli. Kävin kuvausten jälkeen kotona vaihtamassa varusteita ja huikkaamassa lähdöstäni. Olkkarista tuli sillon kommentti että minut pitäisi laittaa kettingillä puuhellaan kiinni kun en muuten pysy kotona. Semmosta huumoria meillä, kertaakaan en ole keittiössä kettinkiä vielä nähnyt. 😆
Oli ihan uskomattoman kaunis tähtitaivas ja koirat alkoivat rutiinina nukkumaan kun kytkin ne puuhun kiinni. Loimu nukkui koko yön, Savu murisi kerran jollekin. Minä olin niin väsynyt, että käskin sen jatkaa unia. Jos metsässä jokin menikin, niin ei se meitä onneksi häirinnyt.
Marraskuussa Savu pääsi kouluuni mukaan ja olikin oikein hyvä koulukoira. Studiomallinakin Savu oli niinku ois aina ollut, vaikka studiokokemuksemme on yhtä vähäistä. Oikein hauskaa oli! En ole varma onko se hyvä vai huono asia mutta minun on huomattavasti rennompi olla ja keskittyä, kun Savu on mukana. Vaikka ei meidän luokassa ole mitään pelottavaa varsinaisesti, kaikkihan on tosi kivoja tyyppejä. Oon vaan ihan hirveä jännittäjä. Katsotaan, lähteekö Savu toistekin mukaan.
Treenirintamalla päädyin loppuvuodesta vähän hengähtämään. Koehaaveet olen toistaiseksi haudannut. Toinen tokokoe meni ihan penkin alle. Sitä on vaikea kuvailla mutta on ajatukset lipsahtaa vinoon ja Savu huomaa sen, koiraa on todella vaikea enää nostaa sieltä kurjuuskuplasta ylös. Tuntuu epäreilulta että Savulla on tämmönen ohjaaja kuin minä ja että se on joutunut seisomaan vieressäni silloinkin kun en olisi itse jaksanut seistä. Kisaaminen ei kuitenkaan nyt tuo meille mitään lisäarvoa tai todellakaan lisää hyvinvointia, joten luovuin koetavoitteista. Kirjoitin syksyllä Instagramiin "Pitkään harkittin ja siihen tulokseen tulin ettei tänä vuonna enää Savun kans kisata. Ylitettiin jo itsemme, koska viime talvena tuumasin etten kisaa koko vuonna.
Haluaisin kyllä ja koetulokset on yks osatavoite harrastamisessa, mutta kun oma mieli ei kestä niin se ei sitten kestä. Eikä se pelkkä jännitys haittaa, mutta kun ajatukset lähtee lipsahtamaan vinoon niin Savu huomaa sen samantien. Ja sitten se ei voi muuta kuin yrittää haukkua minulle järkeä 🤷🏻♀️
Onneksi harrastaa voi tosissaan ilman kokeitakin. Nyt on kuitenkin pakko järkiintyä ja skipata aikapaine oman kisakunnon suhteen. Siltä kantilta heitän koehaaveet hetkeks tiskiin ja keskityn treenaan vaan muuten. Toki kokeet ei ole ainoa mikä vähä pistää mielen koetukselle, vaan ainoastaan yks juttu muiden seassa.
Harmittaako? Kyllä.
Petyinkö itteeni? Totta hemmetissä.
On tämäkin kai kehitystä, että viime vuonna ilmotin meidät kokeisiin, vaikka olin henkisesti muuten ihan romuna. Nyt oon huomattavasti vähemmän romuna ja just siks ajattelin himmailla. Istua vaikka metsässä ja laskea suorittajan rimaa.
Mut oppia ikä kaikki. Tylsäähä se ois jos kaikki ois vaa helppoo ja kivaa."
Nyt vähän myöhemmin ei enää tee niin kipeää, etten voikaan asettaa koetavoitteita tai kilpailla - toistaiseksi, uskon tämän olevan väliaikaista. Mutta ylipäänsä olen alkanut nähdä kokeilla entistä vähemmän merkitystä. Koiran elämänlaatu ja koirasta huolehtiminen ei ole mitenkään riippuvaista koekäynneistä, eikä kisaamisesta tai kisaamattomuudesta voida vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä koirasta välittämisen/huolehtimisen kanssa. Harrastan koirieni kanssa (ja ylipäänsä pidän koiria) koska tykkään siitä. Tykkään kouluttaa, opetella kouluttamaan, keksiä erilaisia kuvaustemppuja koirilleni ja varioida niiden taitoja moniin tilanteisiin. Koesäännöt antavat jotkin raamit opeteltaville taidoille, mutta toisaalta mielikuvitukseni ja ideani opetettavissa tehtävissä eivät lopu kesken. Jatkamme toko- ja rallytreenejä normaalisti iloksemme, kuten ennenkin. Ollaanhan me löydetty mieleiset kouluttajat ja ihan huiput treenikaverit! 💪
© Jonna Mäkinen
© Jonna Mäkinen
Loppuvuonna reissujalkaa vipatti taas kiitettävästi ja kalenterimerkinnät tarjosivat tähän sitten tyydytystä. Loimun kanssa vierailtiin kuvausten merkeissä Hattulassa. Loimun paluumatka junassakin meni jo erinomaisesti ja reissu toisensa jälkeen tykkään tästä koirasta koko ajan enemmän. Joskin kuvauksia varten olemispysymistaitoja olisi syytä harjoitella lisää. Koko reissukertomus löytyy linkistä Loimun junareissu 12/2023.
Heti viikkoa myöhemmin suuntasin Savun kanssa päiväreissulle Turkuun. Sakke murunen huutaa hoilotti rautatieasemalla niinku nuori koira konsanaan. Se oli ihan oikeasti innoissaan että viiden vuoden tauon jälkeen päästäisiin kiskolle. Tiedä vaikka se olisi luullut lähtevänsä Kuopioon kasvattajaa moikkaamaan (kyllä joskus vielä mennäänkin mutta Volvolla) mutta tällä erää meidän kiskoreitti meni ihan eri suuntaan. Hyvä reissu olikin!
Jos ennen olin sitä mieltä että minä en sitten malleille enkä käytä mekkoja, niin nyt odotin ihan intoa piukassa keskiaikista mekkoa ja Turun linnassa malleilua 😂 Valoisa aika oli kovin lyhyt, että monenlaista kuvattavaa jäi toisellekin kerralle. Kiitos kivoista kuvauksista ja reissuseurasta Jonna! Mieluusti ollaan jatkossakin mallikäytössä 💙
Joulukuu onkin pääasiassa levätty koirien kanssa. Tai jotakin sinne päin tilaustöitä valmistaessa ja kuvia tehdessä, mutta säännöllisistä treeneistä on ollut taukoa. Rally-tokon jo perinteeksi muodostuneet pikkujoulutreenit oli kuitenkin taas kaiken puuhan arvoiset. Treeneistä tosin teen oman raporttinsa vaikka joulu menikin jo.
Tämän vuoden kuutamokuvaukset ovat viimein purkissa, mutta projekti ansaitsee ihan oman postauksensa. Sanottakoon että villeimmät ideat tulevat siinä pikkujoulujen jälkeen kolmen aikaan yöllä.
Olihan tuossa vuodessa taas kaikenlaista. Opettavaista, tekevää, menevää, kipeää ja toisaalta lohdullista. Tulin saman vuoden aikana kolmeen kertaan tädiksi, eli lapsilla on nyt kolme kappaletta saman vuoden serkkuja. Niin onnellinen siskojen ja veljen puolesta!
Sain haluamani opiskelupaikan, oli monta hyvää reissua, onnistuneita yhteistöitä, lukuisia kohtaamisia, uskalsin yrittää sitä ja tätä enkä edes pahasti kompastellut. Ja kaikki se mitä mokailin ja tötöilin, kuuluu elämään ja selvisin niistä. Retkeilin yksin, jotaki ihan absurdia josta joskus kuvittelen etten voisi ja pystyisi. Kun viime vuonna kirjoitin tänne varovasti siitä etten voi kovin hyvin, niin tänä vuonna voin onneksi kertoa ihan muuta.
En ehkä vielä ole ihan se sama vanha tyyppi mitä olin ennen terveysmurheita, mutta jotain sinne päin. Tänä vuonna en pelkästään jäänyt henkiin, vaan halusin elää. Olen saanut elämäniloni ja -haluni siinä määrin takaisin, että tätä voi pitää erävoittona.
Onnekas ja onnellinen. Kaikesta siitä mitä on ja on olematta. Sillain kuvailisin lopputulemaa. Ensi vuoteen taas vähän vahvempana ja fiksumpana, mutta omana ittenä kuitenkin.
Meidän jengi toivottaa lukijoille erinomaista Uutta Vuotta 2024!
